Tilaisuuden järjestäjinä olivat Ajatuspaja Tampere-ryhmä, Työväenmuseo Werstas ja Teollisuusliitto.

Räntilää yksinkertaistaen kapitalismilla tarkoitetaan taloudellisen toiminnan voiton maksimointia ja pääomien kartuttamista. Molempien tavoitteiden saavuttaminen perustuu pääasiassa yksityisessä omistuksessa oleviin tuotannontekijöihin. Niitä ovat ainakin työvoima, pääoma ja luonnonvarat.

Tutkijan mukaan pääomien kartuttamisesta seuraa niiden kasaantuminen harvojen käsiin. Tästä taas seuraa varallisuus- ja tuloerojen kasvu. Ne puolestaan johtavat yhteiskunnallisen vallan keskittymiseen harvalukuisen taloudellisen eliitin käsiin.

Parlamenttien lobbauksesta on tullut sääntö. Pr-firmat ja elinkeinoelämän järjestöt pystyvät vaikuttamaan hallitusohjelmiin ja muuttamaan hallitusten agendaa.

– Ministeriöiden johtavat virkamiehet voivat valmistella jonkin alan yksityistämistä, ja siirtyä kyseisen alan johtavan yrityksen palvelukseen ja päinvastoin. Myöskään lahjonta ja korruptio eivät ole poissuljettuja keinoja. Meillähän tästä on muutamia paljastuneita tapauksia, kuten maakuntien miesten vaalirahan jako.

Räntälä viittaa myös hyväveli -verkoistoihin, joiden jäsenten vastavuoroiset palvelut ovat vallitseva käytäntö. Räikein esimerkki tästä on toimitusjohtajien palkkioiden nosto miljoonatasolle yhtiöiden hallituksissa istuvien omien kavereiden toimesta.

– Tästä seuraa kansan tahdon vääristyminen ja parlamenttien laillisuuskriisi. Parlamentaarinen demokratia on joutunut myös kansainvälisen taloudellisen vallan kouriin; luottoluokituslaitokset ja valtioiden velkaantuneisuus siirtävät niiltä valtaa pois. Kaikessa päätöksenteossa on huomioitava finanssimarkkinat ja niiden reaktiot.

Veronmaksajat kustantavat myös yritysten viulut

Räntilän mukaan eri valtioiden houkuttelu yritysten investointien saamiseksi ja yritysverotuksen keveydellä kilpailu tarjoavat pääomalle ja etenkin sen haltijoille entistä edullisemmat mahdollisuudet vallankäyttöön ja sijoittumiseen niille tuottoisiin ja kannattaviin paikkoihin. Valtioita voidaan kilpailuttaa. Asetelma tekee kokonaisista valtioista veroparatiiseja.

Yritysten toimintaa helpotetaan muun muassa julkisilla tuilla ja verotuksen vähennysoikeuksilla – seurauksena valtioiden vähenevät verotulot. Suuryhtiöiden verotus voi olla prosentin tai sen osien luokkaa tuloksesta, jota jo on laajoin vähennyksin pienennetty.

Yritykset pyrkivät pääsemään eroon kaikista sellaisista kustannuksista, joilla ei ole välitöntä yhteyttä niiden tuloksen kasvattamiseen. Tämä on johtanut yritykset luopumaan kaikista sellaisista panostuksista, joilla ne voisivat kantaa yhteiskunnallista vastuuta.

– Uusliberalismin myötä opiksi ja tavoitteeksi on tullut pääoman arvon kartuttaminen.

– Liiketoiminnan tarkoituksena väitetään olevan vain tuloksen ja omaisuusarvon lisääminen. Tästä seuraa pääoman siirtyminen maihin, joissa ei tarvitse maksaa kunnon palkkoja, työntekijän sosiaaliturvaa, ei veroja eikä vastata yrityksen aiheuttamista ympäristötuhoista. Yritys voi tulla, rahastaa ja poistua. Työttömät ja tuotannon rauniot jäävät muiden vastuulle.

– Tietyt toimialat haluavat kuitenkin hyvän ja turvallisen toimintaympäristön, infrastruktuurin ja – julkista tukea. Usein julkisissa tutkimuslaitoksissa kehitettyjä innovaatioita otetaan käyttöön ilman yhteiskunnalle kuuluvaa korvausta. Tältä pohjalta kehitetty tuote suojataan patentilla. Julkinen kehitystyö hyödyttää yrityksiä korvauksetta.

Tämä taktiikka selittää osaltaan suomalaisen elinkeinoelämän ja sen etujärjestöjen kinnostuksen maan korkeakouluihin ja yliopistoihin. Se selittää osaltaan myös kädenväännön perus- ja soveltavantutkimuksen välillä.

Räntilä lisää painetta toteamalla, että usein yritysten ympäristölle aiheutuvat haitat ja ongelmat jätetään yhteiskunnan vastuulle. Ketään aikuisikään ehtinyttä tuskin tarvitsee muistuttaa erään kaivosyhtiön jälkien siivoamisesta.

– Työntekijöiden järjestäytymisen seurauksena kehittyneissä maissa on sentään säädetty tai sovittu pääomalle velvoitteita työntekijää koskevien tuotannon riskien, muun muuassa onnettomuuksien kattamisesta.

Nykypäivänä ei enää oleteta sitäkään, että yrityksen tulisi maksaa asianmukainen korvaus yhteiskunnan rakentamasta infrasta ja koulutetusta työvoimasta. Aikaisemmin yritys koulutti itse erityisosaajansa ja jopa koko työvoimansa. Tampereellakin mentiin ainakin vielä 1960- ja 1970- lukujen vaihteessa ammattikoulun jälkeen vaikkapa Lokomon tai Tamperellan parisen vuotta kestäviin konepajakouluihin.

Nyt vallalla on ideologia, jonka mukaan koulutus ulkoistetaan yhteiskunnalle. Tämä on yksi syy työvoiman kohtaanto-ongelmaan.

– Pitäisi palata osin vanhaan ja tuoda erityiskoulutus lähelle tuotantoa. Yrityksen tulisi ottaa koulutuksesta myös taloudellinen vastuu.

Kun kilpailu kovenee

Räntilän mukaan kilpailun “kovetessa ja voimasuhteiden muuttuessa työlle epäedullisiksi” ansiokehitys pysähtyy, työehtosopimusten asema ja irtisanomissuoja heikkenevät. Pääoma pyrkii aikaisempaakin enemmän lyhyen tähtäimen voittoihin.

– Suuryritysten omistajina on lisääntyvässä määrin niin sanottuja sijoittajia. Nämä liikkuvat vikkelästi yrityksestä toiseen voittonäkymien mukaan. Yrityksen tulevaisuuden turvaaminen tutkimustakin edellyttävällä tuotekehityksellä jää jalkoihin. Investoinnit vähenevät. Työttömyys lisääntyy investointien vähetessä, automaation ja digitalisaation lisääntyessä sekä voittojen verotuksen pienentyessä. Julkinen toiminta ei pysty korvaaman menetyksiä verotulojen vajeesta  johtuen.

– Työn ja pääoman välinen tulonjako kallistuu pääomatulojen eduksi. Ansiokehityksen heikkous tai jopa aleneminen johtavat kulutuksen ja kysynnän heikkenemiseen. Talous taantuu.

– Tuotantoa supistetaan ja ihmisiä irtisanotaan, työttömyys kasvaa ja lama syvenee. Sosiaaliturva pitää yllä kysyntää ja estäa kansantalouden täydellisen lamaantumisen. Sosiaaliturvakin on kapitalismin vastapainoksi luotu instituutio, Räntilä jatkaa.

Suhdannekriisit lienevät aina seuranamme

Kun pääoman edustajat pyrkivät jatkuvasti lisäämään tuotantoa ja samalla pienentämään kuluja, muun muassa palkkoja, osa tuotteista jää palkkojen ja ostovoiman pienentyessä kaupan varastoihin. Niinpä seurauksena on tuotannon supistaminen, sen seurauksena työttömyyden kasvu, ostovoiman heikkeneminen – säännöllisin väliajoin toistuvat suhdannekriisit.

Kriisit puolestaan aiheuttavat suurta sosiaalista ja taloudellista hätää ja yhteiskunnallista rauhattomuutta. Lisäksi ne muuttavat Räntilän mielestä  yhteiskunnallisia voimasuhteita entisestään pääoman hyväksi.

Kapitalismin filosofiana tunnettu uusliberalismi ei taas halua valtion pelastava kurjuuteen ajettuja. Uusliberalistit kun pitävät ihmisiä oman onnensa seppinä. Tästä esimerkkinä joku päivä sitten suurta kohua herättänyt Kokoomuuksen kansanedustajan esiintyminen TV:ssä.

Räntälä sanoo, että globalisaation myötä pääoman ei tarvitse enää luoda riittävää kysyntää tuotannon sijaintimaassa. Uskotaan ja toivotaan, että sitä löytyy maailman markkinoilta. Näin kysyntä jää tarjonnan jalkoihin. Ylituotannosta johtuvien kriisien ilmeisen tietoinenkin riski, esimerkiksi työttömyys ja sen kasvu, lisääntyy.

– Tässä ilmenevät kapitalismin kyvyttömyys ja uusliberalismin myötä sen haluttomuus työvoiman täysimittaiseen käyttöön ja sitä kautta täystyöllisyyteen. Uusliberalismin oppien mukaan on alettu puhua luonnollisesta työttömyydestä. Kapitalismille on siis luonnollista pitää merkittävä osa ihmisistä työttöminä.

Tutkijan mielestä modernin talouden päämääränä pitäisi kuitenkin olla täystyöllisyys, siis tuotannontekijöiden maksimaalinen käyttö – kansan laajojen joukkojen hyväksi.