Sotahistoriastaan yhä uudelleen ammentavat suomalaiset valmistavat mieluusti itsetuntoa kohottavia patrioottisia elokuvia itsenäisyytemme varmistaneista taisteluista. Vastaavaa tapaamme paheksua amerikkalaisessa viihteessä kaksoisstandardien parhaiden perinteiden mukaisesti.

Pienen kansan sankarillinen selviytyminen idän jättiläisvaltion uhkaamana kelpaa edelleen aiheeksi myös nuoremman sukupolven elokuvantekijöille, jotka haluavat vuorostaan tulkita menneisyyden käännekohtia. Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) nähdään kolmannen kerran valkokankaalla Aku Louhimiehen elokuvana vuonna 2017.

Jonkinlaista uskalluksen ja kunnianhimon puutetta voi varmasti nähdä siinä, kuinka vähän elokuvissamme on toisaalta käsitelty kipeämpiä kevään 1918 tapahtumia tai Suomen ja natsi-Saksan aseveljeyttä, joka huipentui liiton väkivaltaiseen katkeamiseen Neuvostoliiton kanssa solmitun aselevon jälkeen syksyllä 1944. Nämä tuntuvat väistävän huomiota huonosti myyvinä selkkauksina.

On siis arvostettavaa, että jälkimmäisestä saadaan tunnetun filmiyhtiön lanseeraama komea elokuva, jolla menekkiä päästään testaamaan. Se perustuu Katja Ketun fiktiiviseen romaaniin Kätilö (2011), joka kuvaa suomalaisnaisen ja Saksan armeijan upseerin suhdetta Lapin sodan alla ja aikana.

Tiedetään tosielämästä, että monen romanssi päättyi kuin seinään, mutta noin tuhannen tie vei rakkauden perässä Saksaan. Vanhassa kotimaassaan he kantoivat kuitenkin poltinmerkkiä. Virpi Suutarin Auf Wiedersehen Finnland (2009) dokumentoi näiden naisten traagisiakin kohtaloita.

Palava rakkaus, poltettu maa

Valmistettuaan Hollywoodissa yhden kalkkunan Antti J. Jokinen on yllättäen ryhtynyt kirjallisten laatuteosten tulkitsijaksi. Jopa lievää feministisyyttä voi löytää, vaikka hänen naisensa ovatkin myös uhreja. Sofi Oksasen Puhdistuksen (2008) amerikkalaistyyliseksi trilleriksi (2012) muokannut ohjaaja haluaa nytkin hätkähdyttää.

Hänen mahtipontisuutensa vetoaa eniten ankarien draamojen ihailijoihin, mutta hienovaraisempia nyansseja päällekäyvästä rankkuudesta löytää turhan vähän. Vaikka elokuvalle on lyöty syystä varsin korkea ikäraja K-16, se onnistuu silti hylkäämään kuvistaan miltei tyystin Ketun tekstin naturalistisen juurevuuden, joka vertautuu ehkä eniten Rauni Mollbergin Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -kirjasta ohjaamaan elokuvaan. Tällä kertaa romaani on elokuvaa rehevämpi.

Näyttelijävalinnoistakin voi varmasti keskustella, kauniin Krista Kososen ja komean Lauri Tilkasen sopivuudesta riutuviin rooleihinsa. Ennen kuin heidän lyhyt onnensa katkeaa sodan kurimuksessa, Jokinen itse väläyttää jo Puhdistuksesta tuttua herttasarjan postikorttinostalgiaa päivänpaisteen lämmittämässä täyttymyksessä. Kohtaus kurkistaa esiin kovin ilmeisenä muutoin tummasävyisestä elokuvasta.

Hidastettua kuvaa ja liekkimerta

Kätilö (2015) ei ole varsinaisesti huono elokuva mutta kliseinen. Jokisen ilmaisun paatoksellinen tunteellisuus käy puuduttamaan jo varhain, ja se riittää kannattelemaan lähdeteoksen monikerroksellisuutta vain raskaudellaan. Musiikkivideoissa ilmaisuaan hionut ohjaaja vyöryttää hidastettua kuvaa, kertoo mustavalko-otoksilla menneisyyden painajaisista ja vinguttaa viulua seksikohtauksessa. Liekkimeri velloo henkilöiden taustalla useammassakin jaksossa.

Vapauttavaa huumoria pilkottaa lappilaisessa elämänmuodossa, jota näkyy lähinnä Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Seppo Pääkkösen hiukan karikatyyrisissä sivuosissa. Elokuvan tuimin rooli on karismaattisen Tommi Korpelan esittämällä paatuneella leirinjohtajalla, joka jättää vaisun Tilkasen varjoonsa.

Taistelut heittävät sokeasti hullantuneen Helenan ja pahuutta linssin lävitse tiirailevan valokuvaaja-Johanneksen erilleen hiukan samaan tapaan kuin kyyhkyläiset kotimaisen sotaelokuvan modernissa klassikossa, Olli Saarelan Rukajärven tiessä (1999). Voiko rakkaus pelastaa turmelukselta, kun heidän tuntemansa maailma luhistuu ympärillä? Hollywood-elokuvia katsoneilla on valistunut arvaus.

Teemat alkukantaisten viettien voimakkuudesta ja sivistyksen ohkaisuudesta ovat ikiaikaisia, mutta Saarelan runollisuutta ja syvyysperspektiiviä Jokisen mainosmaiselta tyyliltä voi vain toivoa, eikä Kätilö tohdi nähdä pääparissaankaan hyistä kovettuneisuutta. Kirjan joskus jopa raadollisen itsekäs Helena näyttäytyy elokuvassa ristiriidattomampana, mikä syö kuvauksen todistusvoimaa. Lopputulos tuntuu kompromissilta.

Elokuvan traileri: