Teatteri Vanha Juko on tehnyt viihdyttävän ja mieltä kohottavan sovituksen William Shakespearen tragediasta Rikhard III. Viihdytys tulee Jussi Sorjasen ohjaaman esityksen kuumasta huumorista.  Sielun ylevöitys syntyy Sorjasen sovitustyöstä. Hän leikkaa tekstin tekopyhiä tulkintoja suosivat elementit kylmästi pois. Jos vallan mysteerien kiusaama katsoja odottaa kuulevansa lohtuhumanismiin kuuluvaa ihmisläheistä lässytystä, niin hän turhautuu. Vallalle osoitettu röhönauru hallitsee näyttämöä. Katsoja jää jyräävästi hassuttelevan ensemblen eteen yksikseen. Niin pitääkin käydä. Shakespearen moderni voima on katsojan yksinäisyyden käsittelyssä.

Pakahduttavan hauska tragedia

Vanhan Jukon näyttelijöiden työn kuvaamiseksi on hankala keksiä sanoja. Heillä on ”muuntautumiskykyä” ja muita sellaisia taitoja, joista näyttelijöitä kiitetään, mutta ihmettelyn aihe ei ole niissä. Kyse on omalaatuisella tavalla puhuttelevasta läsnäolosta. Se perustuu sinänsä tuttuun tekniikkaan. Näyttelijä asettuu kulloisenkin roolihahmonsa viereen ja sanoo katsojalle, että nyt minä näyttelen sinulle tämän mummo Margareetan. Näin se käy, ja vielä näin. Ja nyt näyttelen Lontoon pormestarin. Tällä tavalla…

Mitään ratkaisematon valta

Yksi näytelmäkirjallisuuden kyllästyttävimmistä kliseistä on Rikhardin huuto ”Valtakunta hevosesta!” Siihen on ympätty monta syvällisyyttä. Sorjanen poistaa latteuden ja sen mukana koko loppujakson. Hän noudattaa näin valtadraaman ideaa radikaalimmin kuin Shakespeare itse.

Nuoren William Shakespearen (1564-1616) teksti kertoo pahoista töistä, joita Rikhard III (1452-1485) teki ruusujen sodan (1455-1485) lopussa Englannissa. Se on draaman rakennusoppien kannalta outo teos. Rikhard kohtaa vain uhreja tai liittolaisia. Vasta aivan lopussa Yhtyneen Kuningaskunnan nykyisen hallitsijahuoneen perustaja Richmond tulee Ranskasta ja ratkaisee asiat tappamalla Rikhardin.

Shakespearen väittää, että valta ei ratkaise sisäpiirissään mitään. Ratkaisu tulee muualta. Sorjanen puolestaan väittää, että valta ei ratkaise mitään ulkopiirissäkään. Se ihmisten välinen suhde, jota kutsumme Rikhardin inspiroimana sanalla ”valta”, on pahaa tekevää tyhjäkäyntiä.

Sipilän Suomi ja Rikhardin Englanti

Shakespearen tekstin lopussa draama virittyy kahden teltan välille. Toisessa hyväuninen Richmond uinuu suloisesti. Toisessa Rikhard nukkuu huonosti. Telttojen välinen viritys on venytettävissä hyvän ja pahan taisteluksi asti, jos tekijöiden rahkeissa riittää valheellisuutta. Onneksi Sorjanen sahaa kliseet pois.

Katkaisukohta on valittu ajankohtaisuuden kannalta nerokkaasti. Esitys päättyy kuninkaan puheeseen, jonka tavoitteena on meille tutun ”kriisitietoisuuden” nostattaminen kansassa. Kerjäläiset, karkurit ja varkaat uhkaavat meitä ulkoapäin, joten jokaisen on kiristettävä jousensa aina nuolen kärkeen saakka.

Rikhard sanoo viimeisen taistonsa aattona, että Rikhard rakastaa Rikhardia. On siis kaksi minää, rakastava minä, joka rakastaa rakastettua minää. En kuullut lausuntoa, joten sekin on ehkä poistettu. Minun puolestani monologinpätkä olisi saanut jäädä. Rikhardin paljastuminen minäfilosofiksi on hauska juttu. Ja mikä hassuinta, hänen ajatuksissaan on voimaa. Rakastavan, fyysisen minän ja rakastettavan, metafyysisen minän suhde vaikuttaa vallanpitäjien narsistisissa projekteissa.

Ajankohtaisuus on siinä, miten petoksen paradoksi sekoittuu vallan mysteeriin. Kaikki henkilöt tiesivät, että Rikhard pettää, mutta tulivat silti petetyiksi. Juuri näin tapahtuu tänä päivänä maassamme. Ammattiliitot neuvottelevat pääministeri Sipilän kanssa sopimuksesta, vaikka tietävät, että tämä  ei pidä sopimuksiaan. Työaikaa ollaan valmiita pidentämään työllisyystilanteen parantamiseksi, vaikka tiedetään, että työajan pidentäminen lisää työttömyyttä. Asiantuntijajournalistien mukaan pakkolait ”tulevat voimaan”, jos kiristäjän uhkailuun ei alistuta. Näin on kirjoitettu, vaikka perustuslaki antaa lainsäädäntävallan eduskunnalle.

Rikhardin Englannin ja Sipilän Suomen ero on siinä, että Suomeen ei mistään ilmesty Margareeta-mummoa, joka sanoisi julkisesti, miten asiat ovat. Koska näin on, niin jokainen kärsii meiningin hävyttömyydestä hiljaa itsekseen. Kolmen veljen Englannin ja kolmen veljeksen Suomen samanlaisuus on siinä, miten metafyysisen minän kehitysoikku tekee vallanpitäjistä fyysisesti pelottavia hirviöitä.

Pertti Julkunen