Uudenvuodenaattona 1999 Venäjän silloinen presidentti Boris Jeltsin ilmoitti vetäytyvänsä ja nimitti seuraajakseen varsin tuntemattoman pietarilaispoliitikon, Vladimir Putinin.

Otettaan Venäjästä jatkuvasti kiristänyt Putin on nähnyt samaan aikaan vallassa aloittaneiden demokraattisten maiden johtajien ja hallitusten tulevan ja menevän.

Demokratiassa vallanpitäjä joutuu altistamaan valta-asemansa tasaisin väliajoin vaaleissa. Vapaa media pitää valtaa silmällä ja riippumaton oikeuslaitos takaa, ettei kukaan ole lain yläpuolella.

Oman valtansa suojelemisen takia Putin ei voi sallia ukrainalaisille tai valkovenäläisille vapautta ja vaurastumista. Ukrainan kohtuullisesti toimiva demokratia oli antanut toivoa venäläiselle ja valkovenäläiselle demokratiaoppositiolle. Siksikin se on ensin mustamaalattava ja sitten tuhottava.

Nämä väitteet on tarkoitettu kertomaan omalle kansalle, että mitään parempaa ei ole muualla tarjolla. Samaa valhetta lumedemokratiasta toistelevat meilläkin Venäjän asialla olevat toimijat.

Viime vuoden lopulla Kremlin EU-maille, Natolle ja Yhdysvalloille esittämät vaatimukset kertovat siitä, että jos Ukraina saadaan alistettua, jatkuu imperiumin vallan laajentaminen jossain muualla.

Putin on heittänyt arpansa eikä hänellä ole enää paluuta. Siksi hän tekee kaikkensa, jotta saisi muun maailman taipumaan tahtoonsa. Siihen kuuluu iso valikoima keinoja ydinaseilla pelottelusta nälänhädän aiheuttamiseen ja köyhyyden kylvämisestä ääriainesten tukemiseen.

Putinin arvion pohjalla vaikuttaa olevan ajatus, että aika olisi automaattisesti hänen puolellaan. Kuitenkin me demokraattisten maiden kansalaiset itse asiassa saamme päättää, onko aika Putinin puolella vai häntä vastaan. Putin laskee, että me lännessä taivumme hänen kiristykseensä, voidaksemme säilyttää elintasomme.

Lomakauden jälkeen myös yhä useampi venäläinen huomaa elämänsä kurjistuvan. Venäjälle asetetut pakotteet nakertavat koko kansantalouden perustuksia. Samalla arkiset asiat auton varaosista ulkomaanmatkoihin asti kaikkoavat tavallisten kansalaisten ulottuvilta. Sotaväsymys ei ole länsimaiden ihmisten yksinoikeus.

Länsimaiden ihmisten, myös suomalaisten halu antaa tukea Ukrainalle kasvoi tyrmistyksestä, jonka Venäjän hyökkäys ja julmat sotarikokset ovat synnyttäneet.

Tunteet kuitenkin hiipuvat aina ajan kuluessa. Siksi nyt on syytä rakentaa pragmaattinen ymmärrys siitä, että kestämällä sodan seurauksia omassa arjessamme, kamppailemme Putinia vastaan.

Vapautta ja itsenäisyyttä puolustetaan nyt tinkimällä aineellisesta hyvästä ja tukemalla niitä, joilla ei tingittävää enää ole. Samalla on tuettava kaikin mahdollisin keinoin Ukrainaa sen taistelussa Venäjän hyökkäystä vastaan.

Jos ja kun Putin huomaa aliarvioineensa demokraattisten maiden kansalaisten halun vastustaa häntä, on seuraava askel todennäköisesti valheellinen ilmoitus Kremlin halusta rauhaan.

Tämä tai vastaava hallinto Venäjällä ei kuitenkaan pysyvästi luovu valtapiirinsä kasvattamisesta väkivalloin. Korkeintaan se pitää taukoa siitä.

Putin tietää kokemuksesta, että demokratioissa johtajat vaihdetaan säännöllisesti. Siksi hänen strategiansa ydin on saada demokraattisten maiden kansalaiset äänestämään vallasta pois ne johtajat, jotka panevat hänelle kampoihin.

Omat kansalaisensa hän pitää samaan aikaan otteessaan yhä vahvemmalla valvonnalla ja ankarammilla rangaistuksilla.

Ukrainan kohtalo, ja sen mukana moni muukin asia, on siis riippuvainen siitä, kumpi kestää kauemmin: demokraattisten maiden kansalaisten halu puolustaa vapautta vai diktaattorin kurjistuvaa kansaansa kurissa pitävä sortokoneisto.