Vartiainen pohtii hyvinvointivaltion laajenemisen kulta-aikaa 1960-luvulla. Sieltä suomalaiseen mielenmaisemaan on jäänyt hänen mukaansa ajatusluutumia. Näitä ovat usko siihen, että voittojen ja palkkojen välinen tulonjako ovat poliittisilla päätöksillä säädeltävissä, usko siihen, että hyvinvointipalvelut voivat jatkuvasti laajentua, eripuran pelko ja pyrkimys konsensukseen ja etujärjestöjen väliseen yhteisymmärrykseen sekä usko, että talouskasvun luominen on valtion tehtävä.

Sipilän hallitus järjesti Suomeen perustulokokeilun. Vartiainen ottaa kirjassaan suorasukaisesti kantaa perustuloon.

Hänen mukaansa politiikassa elää utopistinen kaipuu jonkinlaiseen kansalaispalkkaan, joka poistaisi oman toimeentulon hankkimisen ikuisen huolen.

Laajan talousteoreettisen osion jälkeen kirjan loppuosassa Vartiaisen pihdeissä on ay-liike. Vartiaisen mukaan Suomen heikkoutena on pitkään muuttumattomana pysynyt tiukka työehtosopimusjärjestelmä, jota hän pitää yhtenä syynä korkeaan työttömyyteen.

Vartiainen kuitenkin katsoo, että ammattiyhdistysliike on osa pohjoismaista yhteiskuntaa ja sille on syytä toivoa kukoistusta.

– Suomalainen ammattiyhdistysliike on kuitenkin saanut liikaa valtaa ja se on ollut haluton muuttamaan toimintatapojaan.

Vartiaisen analyysin mukaan takavuosiin verrattuna alhainen inflaatio ja rahataloudellinen vakaus ovat parantaneet palkansaajaosapuolen neuvotteluasemaa merkittävästi. Enää ei tarvitse pelätä yllättävää ja nopeaa inflaatiota.

– Tätä voi pitää hyvänä asiana, mutta se on todennäköisesti parantanut palkansaajapuolen neuvotteluasemaa liikaa, eli niin paljon, että rakennetyöttömyys on korkeammalla kuin aikaisemmin.

– Kun elinkeinorakenne muuttuu, joustavasti muuttuvat suhteelliset palkat – eli mahdollisuus yksilöiden välillä eriytyvään palkkakehitykseen – ovat kuitenkin tärkeitä työttömyyden välttämiseksi. Ammattiliitoille olisi siksi kollektiivisesti järkevää luopua osasta neuvotteluvoimastaan ja jättää enemmän sovittavaa työpaikoille. Järkevä uudistussuunta olisi se, että työehtosopimuksissa sovittaisiin vain euromääräisistä vähimmäispalkoista eikä pakollisista prosentuaalisista korotuksista.

Vartiaisen mukaan Suomen talouden suuret ja ratkaisemattomat ongelmat liittyvät ikääntymisen aikakauden hyvinvointivaltion rahoitukseen.

– Tämä voi kuulostaa dramaattiselta, mutta huoltosuhteen muutos on vasta alussaan eikä laajan hyvinvointivaltion elinkelpoisuutta ole testattu vanhenevan väestön yhteiskunnassa. Suomen julkistalous on vuodenvaihteessa 2018–2019 suunnilleen tasapainossa. 2020-luvulla julkistalouden tila tulee kuitenkin heikkenemään rajusti, koska suuret ikäluokat tulevat paljon hoiva- ja terveyspalveluja edellyttävään ikään, samalla kun työikäisen väestön väheneminen todennäköisesti jatkuu.

Vartiaisen mukaan ikääntyminen kriisiyttää Euroopan maiden eläkejärjestelmät ja julkistaloudet.

– Se on jo finanssikriisin aikana rajoittanut mahdollisuuksia pumpata talouksia ylös taantumasta finanssipoliittisella elvytyksellä. Ja kun ikääntyminen pakottaa kiristämään sosiaaliturvan ja työttömyysturvan ehtoja, se lisää katkeruutta, heikentää kansalaisten luottamusta toisiinsa ja luo kaikupohjaa poliittisten populistien valheellisille viesteille – jotka puolestaan heikentävät Euroopan unionin toimintakykyä.

Vartiainen toteaa tämän jälkeen, että hyvinvointivaltion sisäsyntyisen dynamiikan tuloksena voi pitää hyvinvointivaltion aiheuttamia asennemuutoksia. Ne voivat olla hyvinvointivaltiota tukevia tai sitä horjuttavia.

– Hyvinvointivaltion poliittinen tuki on vahvaa, ja on jonkinlaista teoreettista ja empiiristä näyttöä siitä, että se on itseään vahvistavaa. Hyvinvointivaltion kannalta tämä on hyvä uutinen.

Vartiainen summaa, että Suomen talouspolitiikan tärkein tehtävä lähivuosina on työllisyysasteen nostaminen  tasolle, jolla voimme rahoittaa julkiset hyvinvointijärjestelmämme.

Tämä lienee myös suomalaisen politiikan keskeinen teema.

– Sitä on toistaiseksi ollut vaikea käsitellä politiikassa kovin sopuisasti, koska ajatus velvollisuuksien ja oikeuksien tasapainosta hyvinvointivaltiossa on politiikassamme uusi. Työttömyysturvan ja sosiaaliturvan paranemista on pidetty itsestään selvänä ja hyvänä kehityssuuntana, mutta ikääntymiskehitys ja työssäkäynnin lisäämisen tarve nostaa esiin kannustinloukkujen ongelmat.

Vartiainen kääntää katsetaan Saksaan ja Tanskaan ja niissä tehtyihin työmarkkinauudistuksiin.

– Näissä kahdessa maassa on selvästi määritelty se, että yksilöllä on suhteessa julkistalouteen (eli muihin kansalaisiin!) sekä oikeuksia että velvollisuuksia. Sosiaalivaltio pitää meistä huolen, mutta meillä on työkykyisinä velvollisuus elättää itsemme – muuten ei hyvinvointilupauksia voi pitää. Velvollisuuksien ja oikeuksien tasapaino on tärkeä, eikä poliittisten päättäjien pidä sortua maireaan ja harhaanjohtavaan valitteluun siitä, miten vain ”työpaikkojen puute” rajoittaa alati ahkerien suomalaisten ponnisteluja.

Vartiaisen mukaan työnteon kannustimia voidaan parantaa joko tulonsiirtojen tasoa heikentämällä tai liittämällä niihin enemmän työnhaun ja aktiivisuuden velvoitteita. Lisäksi on katkaistava ennenaikaisen eläköitymisen väyliä, lyhennettävä opintoaikoja ja edistettävä työperäistä maahanmuuttoa.

– Jos haluamme menestyä eurojäsenenä ja alentaa työttömyyttä, työpaikkasopimisen mahdollisuuksia on lisättävä ja pyrittävä eroon kaikille pakollisista yleisistä palkankorotuksista.

Entisen demarin mukaan on ilmeistä, että Suomi tarvitsee maltillisia askeleita ”oikeistolaiseen” suuntaan päästäkseen työllisyydessä edes pohjoismaisten naapuriensa tasolle.

– Mutta viime vuosien kokemukset osoittavat vahvasti sen, että työllisyyttä pitää edistää oikeudenmukaisuutta unohtamatta. Jos talousjärjestystä ei koeta oikeudenmukaiseksi, sen poliittinen pohja murenee. Ja Suomen on oltava oikeudenmukainen maa sekä täällä jo oleville että kaikille heille, jotka haluamme tänne houkutella.