Kymmenien tai satojen miljoonien ihmisten valtioissa on aina yleensä vahva tai ainakin havaittava elämäntyyliero vallan keskuksen ja muun maan välillä. Mitä suurempi maa, sitä suuremmat voivat olla maaseudun ja kaupunkienkin erot.

Olemmehan Suomessakin nähneet maakuntien välillä suurta terveys- ja hyvinvointipalveluiden saatavuuden tai asuntojen hinnan jakautumista. Meidän erot ja kiistamme ovat kuitenkin ihan pikkujuttuja verrattuna Venäjään.

Venäjä on pinta-alaltaan maailman suurin valtio. Kun Vladivostokissa herätään aamuun ja aloitetaan päivän työt, Moskovassa nukutaan vielä tukevasti.

Ne olivatkin merkityksellisen suuria monillakin tavoin, sukkahousujen, farkkujen ja pipojen kautta. Itseltänikin yritettiin pienenä poikana ostaa rajan takana Karhu-pipo päästä.
Monien mielestä “neukuissa” oli kiva käydä, kun tunsi itsensä rikkaaksi.

Venäjä hyppäsi monessa kohtaa yhden tai kaksi teknologiaa yli siirtyen suoraan uusimpaan. Esimerkiksi Moskovassa vuosina 2012-2016 taksitilaukset, bussiliput ja monet muut toiminnot siirtyivät sovelluksiin.

Kännykältä näit, miten bussi reaaliajassa lähestyi pysäkkiäsi. Ei vissiin toimi näin vieläkään kaikkialla Suomessa. Mutta näin on siis Moskovassa.

ELINTASON harppaus ja länsimaisen kaltainen moderni elämäntapa pysähtyivät silti Venäjällä varsin pienen ja maantieteellisesti rajatun joukon iloksi.

Helsingin Sanomissa oli toukokuun puolivälissä juttu sodan venäläisvangeista.

Suomalaista lukijaa saattoi yllättää tieto, että monille Venäjän maaseudulta tulleille sotavangeille ”matka” Ukrainan rintamalle oli ollut se ensimmäinen ulkomaanmatka.

Meidän mielikuvissammehan varsinkin 2010-luvulla elintason noustessa Venäjältä matkustettiin paljon Suomenkin mökkipaikkakunnille. Eurooppa oli avoinna jokaiselle, joka sai Schengen-viisumin.

Turkkiin, Kyprokselle ja Egyptiin muodostui keitaita, joissa ummikkoturistikin saattoi pärjätä venäjän kielellä. Matkustajat olivat silti pääsääntöisesti sitä hiukan paremmin toimeentulevaa ja koulutetumpaa väestöä. Jetset matkusti lomillaan kauemmas, Emiraatteihin ja Dubain loistoon.

Ulkomaille lähdön tarvetta pienentää se, että venäläisille on omassakin maassa lomakohteita vaikka kuinka paljon. On Tyynenmeren, Mustanmeren, Itämeren, Kaspianmeren ja Jäämeren rannikkoa; on vuoria Uralilla ja Kaukasiassa, tasankoa, taigaa, aroa, jokia ja metsää silmänkantamattomiin.

SILTI HARVA venäläinen on matkustellut edes kotimaassaan, puhumattakaan ulkomaista. Jos palkkataso on 300-600 euroa kuukaudessa, siitä ei jää säästöön matkailurahaa.

Kun pysyttelee kotinurkissa, kuva maailmasta syntyy helposti omasta pienestä piiristä, netistä, televisiosta ja radiosta. Ei siellä seurata ulkomaan uutisia, saati niitä joita lännestä yritetään Venäjälle suunnata.

Juuri tällaisia 300 euron tai sitäkin alemman kuukausipalkan venäläisiä rekrytoitiin viime syksyn kutsunnoissa heille merkittävän suurten palkkalupausten kautta.

MAAKUNNISTA, aluekeskuksista voi tavoittaa Pietarin ja Moskovan metropoleja todellisemman Venäjän – ja syrjäseutujen kylät ovat vielä jotain muuta.

Venäjä on perustuslain mukaan liittovaltio, se koostuu 85:stä ”osavaltiosta”. Tämä lainausmerkeissä siksi, että alueiden edustajan Moskovan federaationeuvostoon nimittää presidentti.

Monesti muukin paikallishallinto ”hoidetaan” aluevaaleissa siten, että valtaa pitävä puolue saa enemmistön.

Maaseudulla on siis aika vähän aitoa omaa valtaa, eikä välttämättä aina edes kiinnostusta tai tarmoa sen vallan ottamiseen.

Itselleni oli silmiä avaavaa, kun 2016 ajoin Pohjois-Suomen ja Norjan kautta Murmanskiin ja sitten Suomen rajanpintaa seuraten valtatietä Pietariin. Valtatie oli hyvä, leveä, tasainen ja hiljainen. Pysähdyimme kylään, joka oli alle sata kilometriä Suomen rajasta. Emme olleet uskoa näkemäämme.

Kylän taloissa oli tontin perillä ulkohuussit ja vesi haettiin yhteiskaivosta kärryillä. Pääosa paikallisista miehistä heilui verkkareissa aivan hiton humalassa pitkin kylänraittia. Äidit työntelivät lapsiaan itse tehdyissä rattaissa.

Että Lappeenrannan sivukylillä olisi samanlaista? No ei.

Luultavasti kylässä ei käyntimme jälkeen ole tehty mitään suurempia yhteiskuntarakennelmia ja infraparannuksia.

Olen ajellut Venäjällä laajemminkin. Tämä Karjalan syrjäseutu ei tuntunut mitenkään ihmeelliseltä: samaa oli nähtävissä muuallakin.

LAHJONTA ja korruptio ovat niitä harvoja asioita, jotka yhdistävät koko Venäjää Moskovasta syrjäisimpään kolkkaan asti.

Eräässä venäläislehdessä oli 2010-luvulla artikkeli, jossa lueteltiin lahjonnasta syntynyt virkarakenteen kehitys.

Siinä tehtävässä, jossa juuri nyt olet, täytyy pystyä keräämään lahjuksia seuraavaa tehtävää varten. Ylenemiseen tarvittava lahjus taas on verrannollinen siihen summaan, jonka ”kunnon virkamies” voi olettaa pystyvänsä keräämään siinä haluamassaan tehtävässä.

Ihmiset joutuvat ratkomaan lahjuksilla käytännön ongelmiaan, koska homma ei muuten toimi.

Jokainen virkamies tietää kuinka paljon hän voi ”sivistyneesti” ottaa lahjuksia. Mutta hekin saattavat joskus joustaa, jos huomaavat päätyvänsä epävarmoille vesille.

Tästäkin on kokemuksia. Olin diplomaattistauksella opiskelemassa Venäjällä ja vuokrannut auton. Tein maaseudulla, kaukana Moskovasta poliisin mielestä liikennerikkeen. Hän pysäytti ja kutsui autoon katsomaan videokuvaa tapahtuneesta.

Keskustelu meni näin:

Poliisi (P): Tässä näet rikkeesi videolta, ymmärrätkö?
Minä: En, koska näkyy niin huonosti tuo kuva.
P: Minä suljen nyt tämän nauhoittavan kameran ja voidaan puhua vapaasti, ymmärrätkö?
Minä: Ymmärrän.
P: Tämä voidaan nyt hoitaa helposti tai vaikeasti, ymmärrätkö?
Minä: En ymmärrä.
P: No onko sinulla käteistä sakon maksuun?
Minä: Hoidan kaikki asiani luottokortilla ja minulla on 300 ruplaa käteistä.
P: Vain 300 ruplaa! Eihän sillä saa kuin 10 litraa bensaa.

Poliisi päästi minut menemään, koska ilmeisesti niin pienestä summasta ei kuitenkaan kannattanut ottaa riskiä. Lahjonta, niin ottaminen kuin antaminenkin, on poliisilta tietenkin kielletty, vaikka sitä kaikkialla harrastetaankin.

MITÄ MIELTÄ täällä maakuntien, alueiden ja pikkukylien “aidolla” Venäjällä sitten ollaan nykymenosta, vaikkapa sotamenestyksestä Ukrainassa?

Uskallan väittää, että tällä hetkellä Venäjän yleinen mielipide on paljolti sama kuin minkä keskusjohto syöttää informaatiokanaviensa kautta kansalle.

Ja ihmisillä sodasta oleva kuva ei ole yhtään yhteneväinen meidän kuvamme kanssa.

Me lännessä tiedämme tosiasioita sodasta: Venäjällä on vain kerrottuja ”tosiasioita” erikoisoperaatiosta, joka sujuu vaikeuksista huolimatta suunnitelmien mukaisesti.

Venäjän todelliset tosiasiat – esimerkiksi Ukrainassa käytyjen taisteluiden hinnasta – löytyvät nyt hautausmailta ympäri maata.

Voitonpäivää juhlittiin 2023 Vladivostokissakin samoin menoin kuin lännempänä.