Politiikka on kuitenkin julmaa peliä. Vihreiden kannatus on tippunut Aallon puheenjohtajakaudella. Se oli kesäkuun puolueiden kannatusmittauksessa 13,9 prosenttia, kun vielä vuosi sitten elokuussa vihreiden kannatus oli 17 prosenttia.

Samalla Aalto on – riippuen puhujasta – joko ryvettänyt mainettaan tai vain epäonnistunut julkisuudessa. Onnistuneeksi julkisuuden hallinnaksi ei voi sanoa ainakaan Touko Aallon natsikortin heiluttamista tapauksessa, missä pakkopalautusta vastustanut vihreiden eduskuntaryhmän lainsäädäntösihteeri Aino Pennanen poistettiin Finnairin lentokoneesta. Eikä Aallon esiintymistä tukholmalaisella homoklubilla.

Molemmat edellä mainitut tapaukset lähtivät julkisuudessa uskomattomille kierroksille. Kansalaistottelemattomuudesta voi olla montaa mieltä, mutta Pennasen toimintaa voi tuskin verrata terrorismiin tai pitää sitä ”hyytävänä uhkana kaikille länsimaisille arvoille ja yhteiskunnille”, kuten kokoomuksen kansanedustaja Wille Rydman kirjoitti lentokoneprotestista.

Kuka enää muistaa Jutta Urpilaisen esiintymistä verkkosukissa iltapäivälehden kuvissa vuonna 2009? Sen nostattama kohu ja paheksunta tuntui silloin ja etenkin tästä päivästä katsottuna käsittämättömältä ja tympeältä tuulahdukselta joltain menneiden aikojen ahdasmieliseltä vuosisadalta. Ehkä muutaman vuoden päästä suhtautuminen myös Touko Aallon esiintymiseen homoklubilla muuttuu samalla tavalla.

Puolueen puheenjohtajalta vaaditaan kokemuksen tuoman hyvän poliittisen pelisilmän lisäksi toimivia verkostoja, joita pääkaupunkiseudun ulkopuolelta tulevalla Aallolla ei välttämättä vielä ole. Etenkin, kun vihreiden kova ydin on pitkään ollut helsinkiläinen. Aalto ei ole ensimmäinen uusi puheenjohtaja, joka jätetään puolueessa yksin.