Virkavalitustien sulkeutuminen on johtanut varsin kirjaviin rekrytointikäytäntöihin, joissa harvoin pyritään vain meritoitumisperusteiseen työhönottoon. Laitosväen omat suosikit menestyvät, mikä on johtanut tutkijayhteisöjen yliyhdenmukaistumiseen. Ongelma on merkittävä yliopistojen päätehtävän eli tutkimustyön kannalta. Kaikki luova tutkimus vaatii aiemman tutkimuksen haastamista ja kyseenalaistamista.

Myös akateemisella tutkimuskentällä on muotivirtauksensa, eivätkä ne tapaa olla monipuolisen tutkimuskulttuurin kannalta positiivisia. Rekrytointikriteereiden löystyminen on johtanut myös epämuodikkaiden tutkimusalojen rahoituksen heikkenemiseen.

NYKYKÄYTÄNNÖSSÄ hakijalla ei ole mitään turvaa ikärasismia tai muuta syrjintää vastaan. Erästä neljä vuotta professorin tointa hoitanutta ja kannustuspalkkion saanutta hakijaa ei paikkaa vakinaistettaessa huolittu edes haastatteluihin. Ohitse meni kaksi laitoksen omaa suosikkia, vaikkei heillä ollut ohitetun tapaan esittää tehtävän alaan luontaisesti kuuluvaa kansainvälistä monografiaa.

Haastatteluihin eteni kaksi laitoksen professorin entistä opiskelijaa, joiden tutkimussivustoilla ei edes mainittu sanaa metodologia. Kummankaan opetuskokemus ei ollut syrjäytetyn hakijan tasolla eikä kummallakaan ollut väitöskirjan lisäksi toista monografiaa. Karsitulla hakijalla oli niitä kolme.

TÄLLAISIA esimerkkejä riittää, myös selvästä ikärasismista. Yliopistojen olisi kiireellisesti korjattava yleisohjeistuksensa siten, että pätevintä hakijaa ei voi ainakaan pidempiaikaista opetus- ja tutkimustoimea täytettäessä ohittaa.

Nyt yliopistoja sitovat vain organisaatioiden eri tasoilla tehdyt omat, varsin kirjavat suositukset työhönoton eettisistä ohjeistuksista, missä niitä ylipäätään on.

Vanhastaan viranhauissa valitustienä olivat yleensä tiedekuntaneuvostot. Pelkästään tämän käytännön elvyttäminen saattaisi pelastaa tilanteen. Toinen vaihtoehto olisi perustaa vaikkapa valtakunnallinen yliopistojen rekrytointineuvosto.

Jokin valitustie tarvitaan vastaamaan siitä, että professoreiden, tutkijoiden ja yliopiston opettajien työpaikat täytetään osoitettujen meriittien perusteella. Rekrytointien sääntöjen ja toimintatapojen on syytä olla samat ja yksiselitteiset jokaisen yliopiston jokaisessa tiedekunnassa vain välttämättömät tiedekuntaerot huomioiden.

Valitustapauksessa tutkittaisiin ainoastaan opetus- ja tutkimusnäyttöjä koskevat asiakirjat kyseessä olevan työtehtävän hakuvaatimuksiin niitä verraten. Arvioitavaksi ei joutuisi iän, sukupuolen tai etnisen taustan perustalta, ainoastaan asiakirjoissa osoitetun pätevyyden perusteella.

VOISIKO hakija tehdä valituksen anonyymisti on pohtimisen arvoinen seikka. Järjestelmän läpinäkyvyys vaatisi, että ainakin kaikkien hakijoiden julkaisuluettelot ovat julkisesti saatavilla ja vertailtavissa. Valitusoikeuden on ulotuttava myös ehdokkaiden esikarsintaan, sillä suosikkien tieltä on huippuehdokkaista ollut kätevintä hankkiutua eroon juuri silloin.

Myös hakuilmoituksia koskevia eettisiä sääntöjä tulisi valvoa yhteisesti. Ylitarkat erityisvaatimukset tulee karsia pois. Suomen historian yliopistonlehtorilta ei erityismeriittinä voisi vaatia tutkimusnäyttöä ”Halikon paronin elämäkerran” parissa. Samoin professorihauissa yleistynyt vaatimus projektijohtajuuskokemuksesta tulee poistaa. Se todistaa vain verkottumiskyvyistä, ei varsinaisesta tutkijan pätevyydestä. Siitä kertoo dosentin arvo.

Perusajatuksena tulee olla, että yliopistot, autonomiaansa suojaten, korjaavat itse rekrytointiensa vääristyneen kehityksen. Vain jos se osoittautuu välttämättömäksi, rekrytointineuvostoa tai elvytettyjen tiedekuntaneuvostojen toimintaa voisi valvoa ja ohjeistaa opetusministeriö.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja aatehistorian dosentti Helsingin yliopistosta.