1.) Puhuuko Sipilä totta silloin, kun sanoo alentavansa työvoimakustannuksia vai silloin, kun sanoo lisäävänsä työllisyyttä?

Hallituksen politiikka houkuttelee esittämään arvauksen, jonka mukaan Sipilän valintana on työn hinnan alentaminen. Tässä vaiheessa on kysyttävä:

2.) Tyytyvätkö työnantajat siihen, että saavat työssäkäyviltä vain 24 tuntia ilmaista työtä?

3.) Miten paljon työntekijöille määrätään ilmaista pakkotyötä seuraavilla kiky-kierroksilla?

Kikyssä sanotaan olevan kyse Suomen kansan kyvystä kilpailla muiden kansojen kanssa, tai ainakin Suomen kansan parhaaksi toimivien suomalaisyritysten menestyksestä. Valitettavasti on niin, että ”kansa” on muuttunut taloudessa fiktioksi. Mutta vaikka taloudessa ei ole kansoja, niin maailmantaloudessa käydään silti kansojen välistä kilpailua. Sitä käydään fiktion, eli vähän rumemmin sanottuna valheen varassa. Jos aikoo keskustella kikystä, niin on pakko olla mukana tässä fiktiossa. Kysymys kuuluu:

4.) Keiden kanssa Suomi kilpailee silloin, kun se kilpailee siitä, missä tehdään pisimpään palkatonta työtä?

Suuret suorat tulonsiirrot työntekijöiltä työnantajille miellyttävät työnantajien eduksi toimivia päättäjiä myös muualla kuin Suomessa. Jos siis työajan pidennys tuo täällä isot voitot kansainvälisille yrityksille ja vahvistaa uskoa kilpailukykyyn (siihenhän pyrittänee), niin on odotettavissa, että kilpailijamaat alkavat teettää ihmisillä ilmaista työtä vielä enemmän kuin suomalaiset. Kansat alkavat kilpailla siitä, keillä on huonoin yhteiskunta. Työaikaa ja työntekijöiden oikeuksia indikaattoreina käyttäen Suomella on kuljettava vielä pitkä matka ennen kuin se saavuttaa esimerkiksi Bangladeshin kiky-tason. Tästä seuraava kysymys:

5.) Milloin Suomen kilpailukyky on niin hyvä, että kansalaisten elinoloja ei enää tarvitse huonontaa?

Kiky-prosessin historiallinen merkitys on pyrkimyksessä työajan pidentämiseen ja ilmaisen työn legitimointiin. Jos historiallinen avaus onnistuu, niin seuraukset ovat historiallisen onnettomia. Tässä katsannossa Sipilän kohtaama vastustus tuntuu kummastuttavan laimealta. En ole huomannut huomionarvoisia perusteluja siitä, että sopimuksella olisi myönteisiä vaikutuksia.

Työnantajatkin ilmaisivat tyytymättömyytensä välittömästi. Työntekijäpuolella ymmärretään, että työn kustannusten alentaminen ja työttömyyden vähentäminen eivät sovi samaan logiikkaan. Arkisin aritmetiikka sanoo samalla, että yksien työajan pidentäminen vie töitä toisilta. Niinpä puheet kikyn myönteisistä vaikutuksista ovat jääneet tautologisten abstraktioiden ja sisällyksettömien iskulauseiden (Suomi nousuun!) tasolle. Asiapuheet on pidetty kielteisistä seurauksista, eli siitä, mitä teille tehdään, jos ette suostu. Tästä juontuu seuraava kysymys:

6.) Miksi ay-liikkeen edustajat ovat alistuneet kiristyksen ja uhkailun edessä, vaikka alistuminen rohkaisee toista osapuolta jatkamaan näiden menetelmien käyttämistä?

Pääministeri Sipilä on liittänyt kiky-sopimuksen lainsäädäntöön (pakkolait) ja budjettipolitiikkaan (leikkaukset). Kytkökset ovat ymmärrettäviä, sillä ne pitävät yllä kriisitietoisuutta, jolle hallituksen toiminta perustuu. Jokainenhan ymmärtää, että kriisi on päällä, kun kerran meidän on yhä pakko tehdä ”kipeitäkin” leikkauksia. Kytkökset vaikuttavat sopimuksen luonteeseen.

Alistettava osapuoli allekirjoittaa, jos alistava puoli lupaa luopua toimenpiteistä, joilla alistettavaa osapuolta uhataan. Asetelmassa on ongelmansa. Ensinnäkin pääministeri Sipilä on henkilö, joka ei ole aina puhunut totta eikä pitänyt lupauksiaan. Toiseksi sopimukseen on mahdotonta liittää lisäpöytäkirjaa, joka estäisi uhattujen toimien voimaan saattamisen uudessa muodossa tai toisella nimellä. Tilanne nostaa valitettavasti esiin kysymyksen luottamuksesta:

7.) Miksi ay-liike neuvottelee pääministeri Juha Sipilän kanssa, vaikka tämä on epäluotettava henkilö?