Kevättalvella 1945 pieni joukko suomalaissotilaita kävi Käsivarren Lapissa ankarissa talviolosuhteissa sotaa Saksan asevoimia vastaan.

Sota Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli päättynyt syyskuussa 1944 ja taistelut muualla Lapissakin olivat ohi. Kun maaliskuun 1945 eduskuntavaalit järjestettiin, jo lähes unohdettu sota pohjoisessa jatkui.

Vaikka Keski-Euroopassa liittoutuneet lähestyivät Berliiniä, saksalaiset pureutuivat yhä Suomen ja Norjan rajaseuduille rakentamaansa linnoitusketjuun.

Saksalaisten Lyngen-vuonoa ympäröiville vuorille rakentama puolustuslinja ulottui Suomen puolella Kilpisjärvelle. Venäläiset sotavangit olivat rakentaneet tämän monien korsujen, taisteluasemien ja komentopaikkojen aseman.

Monet pakkotyöläisistä eivät palanneet ikinä kotimaahansa, vaan menehtyivät vuorille nälkään, vartioiden väkivaltaan tai kulkutauteihin.

Heidän työnsä jälki on ankarassa arktisessa luonnossa monin paikoin säilynyt uskomattoman hyvin 80 vuotta. Tämän olen saanut todeta myös omilla vaelluksillani Suomen ja Norjan rajaseuduilla.

LYNGEN-LINJAAN ja siellä kevättalvella 1945 käytyihin taisteluihin voi tutustua tänä syksynä ilmestyneen Emil Kastehelmen ja Aleksi Rikkisen kirjan kautta.

Aiempien tutkimusten tapaan kirja perustuu arkistolähteiden ohella tekijöiden luonnossa tekemään kenttäkartoitukseen.

Tutkimus haastaa käsityksen, että suomalaiset ajoivat saksalaiset pois sotilasvoimalla maastamme syksyn 1944 ja kevään 1945 aikana.

Tosiasiassa he vetäytyivät Suomesta ja Norjan Finnmarkista omassa aikataulussaan, varsin hyvässä järjestyksessä ja melko minimaalisin tappioin.

Koko Lapin sota ja taistelujen jatkaminen käsivarressa aina huhtikuuhun 1945 asti tapahtui ennen kaikkea Neuvostoliiton vaatimuksesta. Kilpisjärvellä käydyissä taisteluissa oli kyse asemasodasta, mutta siellä nähtiin myös partiokahakoita.

Uusi tutkimus osoittaa, että saksalaisten puolustus piti pääosin hyvin, sillä asemat oli suunniteltu vahvempia neuvostovastustajia silmällä pitäen.

Suomalaisten tilannekuva Kilpisjärvi-asemaa puolustavan vihollisen ryhmityksestä oli usein puutteellinen. Linjojen keskeiset osat tiedettiin mutta sivustat heikosti.

Suomen ilmavoimien valokuvauslennot ulotettiin paikoin syvälle Norjaan, mutta etulinjan taistelujoukkojen akuutteja tietotarpeita ei aina täytetty.

Suomen armeijan alueelle lähettämä kenraaliluutnantti Albert Puroman alaisuudessa toiminut taisteluosasto Loimu oli heikosti tunturisotaan kykenevä alivoimainen joukko, jolla ei ollut riittävää kykyä murtaa saksalaisten puolustusta.

SODAN loppuvaiheelle leimallista oli tappioiden pieni määrä puolin ja toisin.

Nyt julkaistu tutkimus osoittaa, että suomalaiset kärsivät taistelutilanteissa enemmän tappioita kuin linnoitetuissa asemissa olleet kokeneemmat saksalaiset.

Teos kertoo myös, että sotahistoriassamme on yhä paljon tutkittavaa. Operaatio Nordlicht on hyvin kuvitettu ja huolellisesti koottu tietokirja arktisen sodan kylmästä lopusta käsivarren Lapissa.

Sen jälkeen Suomi on saanut elää ja kehittyä 80 vuotta rauhassa.