Nilsson työskenteli supossa lähes 17 vuotta tilannekeskuspäivystäjänä, terrorismin pääanalyytikkona, yhteiskuntasuhteiden päällikkönä ja lopulta esikuntapäällikkönä.

Hän aloitti unelmatyöpaikakseen kutsumassaan suojelupoliisissa parikymppisenä korkeakouluharjoittelijana, joka pukeutui alkuajat ”kuin kotiopettajatar tai nunna”. Sukupuoleen kohdistuva sanaton ja osin sanallinenkin paine on tuttu kaikille, jotka ovat tulleet nuorina naisina miesvaltaisiin ja hierarkkisiin työyhteisöihin.

Siihen liittyi myös yhtä tuttua ja ei välttämättä pahatahtoista, mutta aliarvioivaa suojelunhalua, avointa vähättelyä ja kampittamista kuin seksuaalista häirintää. Mutta vajaan kahden vuosikymmenen aikana muuttuivat niin Nilsson, maailma kuin supo.

TEKSTIN parhaita puolia onkin Nilssonin oman äänen vahvuus, mikä ei tässä yhteydessä tarkoita vähän joka puolelle pesiytynyttä keskittymistä omaan napaan ja tunteisiin asioiden kustannuksella.

Kuvaukset siitä, miten kotikutoisia perinteitä supolaisten juhlissa vaalitaan, ainoa nähty Tiitisen lista paljastuu tekijänsä luetteloksi Helsingin parhaista lounaspaikoista tai henkilötiedustelun lähteen koodinimeksi voi tulla Pringles pöydällä olevan perunalastuputkilon mukaan, huvittavat aidosti.

Mitä kassakaapissa olevaan Tiitisen listaan tulee, Nilsson olisi toki voinut tutkia senkin. Hän valitsi itse toisin – pääasiassa siksi, että voisi rehellisesti vastata uteluihin, ettei tiedä.

Loputtomalta tuntuvalle veivaukselle siitä, ketkä suomalaiset ovat olleet takavuosina yhteydessä Itä-Saksan pahamaineisen turvallisuuspalvelun kanssa ja onko kyseessä lista Stasin vakoojista, ei Nilssonin mukaan todennäköisesti ole katetta. Kirjan mukaan lista ei merkitykseltään poikkea muista supon asiakirjoista, joissa on vahvistamattomia tietoja.

HUOMATTAVASTI painavampaa asiaa on Nilssonin(kin) esiintuoma huoli siitä, miten mielipiteet, polarisaatio, huhut ja uhkakuvat ovat korvaamassa faktat ja tutkitun tiedon.

Esimerkiksi Venäjän voimakas demonisointi päivästä ja viikosta toiseen Putinin uhkaa huutavine lööppeineen on kirjan mukaan ajanut sen edelle, ettei Venäjä juuri nyt aiheuta Suomelle akuuttia sotilaallista uhkaa.

Kun elämäntyönsä supossa tehnyt ihminen kirjoittaa olevansa huolissaan puolustusmenojen ylivallasta rahanjaossa ja esimerkiksi yhteiskunnan kestokykyä laajemmin lisäävän lasten ja nuorten hyvinvoinnin, kulttuurin ja kriittisen infrastruktuurin suojelun laiminlyönnistä, sitä olisi ehkä syytä kuunnella.

Nilsson kertoo myös, että erään ministerin esikunta yritti yöllisellä puhelulla painostaa supoa muuttamaan turvallisuusarviotaan tälle poliittisesti sopivammaksi.

Tällainen toiminta ei toki ole tavatonta, mutta Nilssonin arvion mukaan päättäjät puoluekannasta riippumatta kunnioittavat yhä vähemmän virkahenkilöitä eivätkä luota heidän tietoihinsa, jos ne eivät sovi omiin agendoihin.

Vaihdokset kuuluvat demokratiaan ja politiikkaan, mutta tempoileva päätöksenteko ja neutraalien asiantuntija-arvioiden väheksyminen heikentää osaltaan demokratian toteutumista.

TIEDUSTELUPALVELU ja vakoilu ovat otollisia aiheita fiktiolle, myös koska ne ovat luonteeltaan osin salaisia. Nilsson käy läpi alan peruskäsitteitä ja oikoo yleisimpiä harhakäsityksiä.

Toisaalta esimerkiksi KGB:n ex-upseerin Oleg Gordijevskin tositarina, mukaan lukien tämän pako Suomen kautta Britanniaan, on niin uskomaton, että se voittaa usein melko lapsekkaat ja kaavamaiset bond-tarinat mennen tullen.

Kirjan mukaan supon etsivien ja venäläisten tiedustelu-upseerien kissa ja hiiri -leikeistä Helsingissä ei puuttunut mielikuvituksellisia piirteitä vaihtuvine asuineen, peruukkeineen ja tekopartoineen.

Nilssoninkin mielestä agentiksi ryhtyvää motivoi oletettua harvemmin taloudellinen hyöty. Usein epäluottamus tai pettymys omaa työnantajaa tai kotimaata kohtaan riittää. Raha voi nousta tärkeämmäksi myöhemmin.

Suomi on sijaintinsa vuoksi perinteisesti ollut vakoilulle ja vastavakoilulle maailmanpoliittista kokoaan kiinnostavampi kohde: monien länsimaiden pyrkimyksenä on ollut ja on hankkia Venäjään liittyvää tietoa.

Venäjän, Kiinan ja Iranin tiedustelua taas kiinnostaa hankkia tietoa EU:n ja Naton päätöksenteosta ja ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, kehittyvistä tieteenaloista, uusista teknologioista ja puolustusvoimien hankinnoista.

Vähemmän yllättäen Nilsson korostaa voimakkaasti supoa sitovia lakeja, periaatteita ja niiden mukaan toimimista. Hänen mukaansa supon toiminta on aina puolustuksellista, se ei tiedustele muussa tarkoituksessa kuin kansallisen turvallisuuden suojelemiseksi ja suomalaisiin kohdistuvien uhkien torjumiseksi eikä toimi ”hinnalla millä hyvänsä”.

UNELMATYÖLLÄKIN oli hintansa. Saana Nilsson irtisanoutui työstään syksyllä 2024 ja ryhtyi yrittäjäksi, koska paloi fyysisesti ja henkisesti loppuun.

Kirja päättyy siihen, kun Nilsson nauttii mieheltään (ja ex-esihenkilöltään, joka lähti intressiristiriidan takia suposta ennen kuin he alkoivat seurustella ja menivät naimisiin) vedonlyönnissä voittamaansa jäätelöannosta.

Mies kun oli varma, ettei vaimo pysty jättämään supoa.

”Ajatus hiipii vähitellen tajuntaani. Minä selvisin. Tiedän, että tämän työkokemuksen ansiosta tulen selviämään mistä tahansa”, Nilsson kirjoittaa.