Amerikan poliittista lähihistoriaa elokuvissaan jo neljännesvuosisadan ajan ruotinut Oliver Stone tunnetaan kriittisistä epäilyistään järjestelmän puliveivauksiin, jotka ulottuvat John F. Kennedyn murhasta Vietnamin hävittyyn sotaan ja 2000-luvun finanssikriisiin.

Vuorenvarmana esiintyvässä ohjaajassa on vimmaisen saarnamiehen äkäisen julistavaa nuottia, mutta poliittisen evankelistan ajatus on alkanut falskata entistä useammin. Välillä suoran sentimentaalisiksi käyneet opetukset ovat kuulostaneet vanhan ukon horinoilta. Uran huippuvuosista on aikaa pitkän matkaa kolmatta vuosikymmentä.

Maanpaossa elävän Edward Snowdenin kuuluisa tapaus tarjoaa 70-vuotiaalle Stonelle myöhäisen kunnianpalautuksen mahdollisuutta. Sananvapaustaistelija uhrautui suuremman asian edessä paljastamalla, että amerikkalainen turvallisuusvirasto NSA urkkii kansalaisten yksityistä viestintää vastoin perustuslakia.

Nobelin rauhanpalkinnon pokanneen Barack Obaman kaudella valvontaverkkoa ensin jopa kiristettiin. Snowden avautui medialle ja jämähti diktatorisen Putinin Venäjälle, häpeällisesti ainoaan maahan, joka suostui tarjoamaan tälle turvaa. Kotimaassaan Yhdysvalloissa Snodenia uhkaa edelleen syyte maanpetturuudesta.

Suomessa Snowden on “tietovuotaja”, mutta vika ei ole hänen.

Elokuvaohjaaja Laura Poitras oli yksi hongkongilaisen hotellin uumenissa vaarallisista salaisuuksista kuulleista median edustajista. Hän ohjasi aiheesta Oscar-palkitun Citinzenfour–dokumentin vuonna 2014. Stonen näkemys ihmisoikeuksien puolustajasta menee syvemmin yksilöön, jättimäisen koneiston pieneen palaseen, jonka omatunto ei enää kestä sen päälle kaatuvaa valheiden verkkoa.

Suomessa Snowden on “tietovuotaja”, mutta vika ei ole hänen. Englannin kielessä rikosten paljastaja on “whistleblower”, kuin erotuomari, joka puhaltaa pilliin virheen merkiksi.

Tämän vuoden Oscar-veikkailuihin mukaan nostettu Snowden (2016) kertoo lahjakkaan datanörtin kapuamisesta NSA:n ja CIA:n organisaatioissa. Moderni aihe ei kuitenkaan peitä kuvauksen perinteisyyttä.

Joseph Gordon-Levittin näyttelemä nimihenkilö ei ole sosiaalisten suhteiden mestari, mutta hallitsee työnsä paremmin kuin muut. Hän pääsee riittävän lähelle huippua havaitakseen puutteet, joilta ei voi sulkea silmiään. Takarivin tallaajasta tulee etusivun julkkis, tietoisesti mutta vastoin tahtoaan. Gordon-Levitt tavoittaa Snowdenin matalan äänen ja empivän varovaisuuden. Lopun juonikkuus ja kilohymyt muistuttavat fiktion laeista.

Yksilönvapautta ja yksityisyyttä ei oikeasti enää ole, mutta lopulliselle tienjakajalle on pitkä matka.

Amerikkalaisten ohjaajien ykkösrivistä pudonnut Stone on saanut mukaansa kovia näyttelijänimiä, mutta suuret studiot hylkivät aihetta ja tuotantobudjetti on sikäläisittäin maltillinen.

Rakkaustarina kähminnän takaa nostetaan teoksen toiseksi suureksi kysymykseksi. Parisuhde perustuu avoimuudelle, johon yhä sulkeutuvammaksi ja epäluuloisemmaksi käyvällä päähenkilöllä ei olisi varaa. Ainoa, musiikkivideomainen seksikohtaus Gordon-Levittin ja Shailene Woodleyn välillä näyttää juuri niin väkinäiseltä kuin se vain voi elokuvassa, joka ei sitä kaipaa.

Kenen tahansa ohjaajan kertojantaidot ovat koetuksella elokuvassa, jonka aihe edellyttää tietokoneen näytön tuijottelua ja ryppyotsaisia keskusteluja neljän seinän sisällä. Rhys Ifansin Nosferatu-henkinen kalpeilu luiskahtaa välillä vitsin puolelle. Nicolas Cagen sivuosa paitsioon joutuneena veteraanikouluttajana tuntuu turhalta ja häiritsevältäkin, jonkinlaiselta myyntipuolen myönnytykseltä.

“Snowden” pitää silti otteessaan. Etenkin toisella puoliskolla, kun sävyt synkkenevät ja tiedustelun todellisuudesta liikaa oppiva muukalainen huomaa ulkopuolisuutensa. Yksilönvapautta ja yksityisyyttä ei oikeasti enää ole, mutta lopulliselle tienjakajalle on pitkä matka.

Ihminen Snowden haluaa jokaisen miettivän tykönään, kumpi on tärkeämpää: turvallisuus vai vapaus? Stone ei peittelee omaa mielipidettään: Snowden on väärinymmärretty patriootti, joka ei halua hyötyä henkilökohtaisesti eikä sitä myöskään saa. Arkisen elämän tasoa ohjaaja ei saa yhtä lailla haltuun, mikä saa elokuvan tuntumaan ajoittain pinnalliselta. Trillerimäisyyden hyväksyy helpommin, koska kyse on ajojahdista.