Iskelmälaulajan menestysuran jättänyt Anna Eriksson on elokuvaohjaajaksi ryhdyttyään alkanut julistaa totuustaiteen tekemisen sanomaa haudanvakavin äänenpainoin. Kryptisemmäksi on jäänyt kapinan perimmäinen tarkoitus ja vaikutelmaksi kumous sen itsensä vuoksi.

Rane Aunimo

Demokraatti

Erikssonin mukaan juuri mikään hänen aiemmassa työssään ei ole ollut hyvää, eikä parempaa sanottavaa ole löytynyt nykyisen elokuvakulttuurin tilasta etenkään Suomessa.

Vastauksena siihen entinen levytähti valmistaa tavanomaiselle juonielokuvalle selkänsä kääntäviä ryppyotsaisia teoksia, jotka kokeellisina ja ilmeisen epäkaupallisina voivat vain testimielessä käväistä normaalissa teatterilevityksessä.

Sen aika on nyt, kun Erikssonin toinen ohjaus W (2022) ilmestyy.

OHJAAJAN mukaan W kertoo Euroopan rappiosta, sodasta ja vallankumouksesta. Kertoo se kyllä muustakin: takakireästä taiteilijuudesta, ahdistuksesta ja pettymyksestä. Maailman vajoamisesta pimeyteen.

Art house -elokuvan kuvasto on täydessä käytössä: hymyttömät sairaanhoitajat kaavuissaan, valkaistuja kasvoja, tupakansavua, erikoislähikuvia ja jyrkkien kontrastien päällekäyvyyttä.

Enemmän kuin yhtä lailla ehdottoman Aki Kaurismäen humaaniin tuotantoon Erikssonin elokuvat vertautuvat Jari Halosen, Rax Rinnekankaan ja Jussi Parviaisen vuorollaan kömpelöihin, yliviritettyihin ja maailmantuskaa poteviin töihin. Ei siis kovin yllättävää, että paidaton Parviainen murahtelee W:ssä maitoa vuotavana ilmestyksenä.

Filmatun teatterin tuntu on silti tahattomasti läsnä, kun kamera vuorottelee kituvien kasvojen ja kliinisten käytäväkuvien välillä kiteyttävää viestiä kipeästi hakien.

Kärsimysnäytelmässä Eriksson on varannut alastomalle itselleen Madame Euroopan roolin kivikasvoisen Kiina-miehen orjuuttamana. Toisaalla julmat hoitajat nöyryyttävät potilaita kalseassa laitoksessa. Kukaan ei ole onnellinen.

Jos itsetuhoinen ihmiskunta ansaitsee näin teennäisen ja kyynisen elokuvan, olemme varmasti matkalla helvettiin.