Itämeren osista itselleni tutuin on Saaristomeri, jonka monimuotoisuudelle ei löydy vertaa. Sen ikivanha peruskallio ja jääkauden muokkaama maisema on koko maailman mitassa arvokas. Sinne liittyy Suomen alueen vanhimpiin lukeutuva ihmisen ja luonnon yhteiselo. Kalastajat ja metsästäjät kotiutuivat maankohoamisen synnyttämille saarille, joille vakiintui vähitellen myös pienimuotoista viljelyä.

Sittemmin viljely on tehostunut ja laajentunut erityisesti jokisuistojen viljaville savimaille. Se tuottaa kotimaista ruokaa, mutta tutkimusten mukaan myös mittavan ravinnekuorman, jonka tulokset näemme kesäisin mahtavina levälauttoina. Ongelma on kiistaton ja uhkaa alueen luontoa ja maisemaa. Mitä tälle sitten pitäisi tehdä?

Ideana on, että kipsikäsittely aloitetaan yhdellä valuma-alueella ja laajennetaan vuoden kahden sisällä seuraavalle. Tämä helpottaa maatilojen töitä ja sopii viljelykiertoon. Viljelijöiden tarvitsee sitoa pääomaa ainoastaan kipsin levityksen kustannuksiin, jotka valtio korvaa erikseen.

Ihmisen vaikutus Saaristomeren saariin huipentui 1800-luvun lopulla saariston väkiluvun ollessa korkeimmillaan. Nyt ihmisen jättäessä saariston meidän ja luonnon vuorovaikutuksessa syntyneet perinnemaisemat ja niiden monipuolinen kasvisto ovat vaarassa hävitä avarien maisemien kasvaessa umpeen. Samalla juuri ihmisen välillinen vaikutus pilaa aluetta heikentämällä veden laatua.

Kipsikäsittelyn käyttöönotto leikkaisi nopeasti Suomen fosforikuormitusta Itämereen 300 tonnilla vuosittain. Tuloksena olisi rannikkovesien parempi tila. Seuraavina vuosina on tarve hoitaa pelloille kipsiä ja rannat tikkiin.