Sota- ja sotahistoria on meillä varsin yleinen historiantutkimusaihe. Teemaan liittyviä tietokirjoja ilmestyy myös vuodessa edelleen merkittävä määrä.

Sen sijaan sodanjälkeisestä veteraanitoiminnasta on vähän tutkimusta. Tämä puute korjaantui tänä syksynä ilmestyneen dosentti Olli Kleemolan aihetta käsittelevän tietoteoksen julkaisun myötä.

Vaikka kirja on tehty yhteistyössä veteraanijärjestöjen kanssa, se on teemaa kriittisesti ja monipuolisesti tarkastelevan ammattitutkijan työtä.

Heti talvisodan jälkeen perustettiin Aseveliliitto, mutta se kiellettiin liittoutuneiden valvontakomission vaatimuksesta keväällä 1945 välirauhansopimuksen nojalla. Varsinaiset meidän päiviimme asti toimineet sotaveteraanijärjestöt perustettiin 1950- ja 1960-luvuilla.

Heti sodan jälkeen valtio tuki taloudellisesti ainoastaan sotainvalideja ja heidän järjestöjään. Tuki ei ollut ainoastaan aineellista, vaan myös koulutuksessa ja työllistymisessä autettiin. Muiden veteraanien kuin sotainvalidien julkinen tuki lisääntyi vähitellen, mutta esimerkiksi tuetut kotipalvelut kaikki veteraanit saivat vasta 2019.

KLEEMOLAN tutkimus haastaa pitkään eläneen vahvan myytin 1960-luvun nuorison ja veteraanien isosta sukupolvikonfliktista.

Kleemolan mukaan radikaalin vasemmistonuorison kritiikki kohdistui enemmän vuoden 1918 sodan valkoisten perinteiden vaalimiseen kuin edellisessä sodassa rintamalla olleisiin.

Tässä kohdin tutkimuksessa käytettävissä ollut aineisto on tosin melko kapea ja on enää mahdotonta haastattelututkimuksella selvittää, miten asia veteraanijärjestöjen parissa 1960-luvun lopussa koettiin.

Kleemola kyseenalaistaa myös myytin, ettei YYA-vuosina sota- ja veteraaneja olisi Suomessa muistettu. Esimerkiksi kaatuneiden muistopäivää on koko ajan vietetty. Valtiovallaltakin on tullut tunnustusta.

Kleemolan mukaan veteraanien saavutuksia ei laajasti ottaen missään vaiheessa kansalaisten parissa kielletty tai väheksytty. Toki yksittäisiä voimakkaita kriittisiä ääniä oli, mutta ne eivät edustaneet kansan eivätkä politikkojenkaan enemmistöä.

”Unohtamisessa” oli kyse myös sodassa olleiden haluttomuudesta muistaa sodan kauhuja. Kaikki sotaan osallistuneet eivät samasta syystä olleet aktiivisia veteraanijärjestöissä.

MUISTELUISSA on toki ollut erilaisia vaiheita ja tapoja. Rintamamiehenä tunnetun Mauno Koiviston valinnalla presidentiksi ja Neuvostoliiton muutoksella oli merkitystä siihen, että veteraanityö voimistui 1980-luvulla ja saavutti huippunsa 1990-luvulla.

Neuvostoliiton kaatumisen myötä myös Lotta Svärdin kaltaiset rauhansopimuksen pohjalta valvontakomission vaatimuksesta kielletyt järjestöt saivat yhteiskunnassa kunnianpalautuksen.

Kleemola nimeää 1990-luvun alun eräänlaiseksi uuspatriotismin aikakaudeksi. Kyse ei ollut kuitenkaan voimakkaasta nationalismista, vaan enemmin ilmiö oli osa yleistä vapaampaa keskusteluilmapiiriä ja Suomen kansainvälistymistä.

Samaan aikaan muuallakin Euroopassa koettiin kylmän sodan päättyessä uudenlaista mielenkiintoa toisen maailmansodan historiaa kohtaan. Kleemolan mukaan Suomen 1990-luvun alun voimakas lama oli myös omiaan nostamaan sodan muistelua. Kun aiemmin oli isoista vaikeuksista selvitty, niin nytkin.

Veteraanijärjestöissä riitti 1990-luvulla myös työelämästä eläkkeelle jääneitä ja hyväkuntoisia jäseniä, jotka mielellään järjestivät toimintaa. Ulkopoliittisen tilanteen muutos vaikutti siihen, että sodan muistelussa alettiin korostaa torjuntavoittoja.

Tältä ajalta myös periytyy narratiivi, jonka mukaan veteraanit olisi tietoisesti hiljennetty 1960-luvulla, mikä siis ei tämän tutkimuksen mukaan pidä paikkansa.

VIIMEISET parikymmentä vuotta ikääntyvät veteraanit eivät ole aiempaan tapaan pystyneet edustamaan itseään yhteiskunnassa. Nuoremmat heidän työtänsä Suomen itsenäisyyden eteen arvostavat sukupolvet ovat ottaneet vastuuta toiminnasta heidän hyväkseen.

Vaikka veteraaneja on yhä keskellämme, vihoviimeinen iltahuuto lähestyy. Veteraanijärjestöissä nykyistä vaihetta kutsutaan siirtymiseksi perinneaikaan. Vuoden 2025 loppuun mennessä statusta on muutettu perinnejärjestöksi kaikissa maamme veteraanijärjestöissä.

Nimenvaihdoksesta huolimatta järjestöt jatkavat viimeisten veteraanien tukemista niin kauan kuin tarvetta on.