Helsingin teatteriohjelmistossa nähdään kaksi muotokuvaa sodan jälkeen aikuistuneista naiskirjailijoista, heidän taistelustaan tai pyristelystään aviomiesten hallitsemassa parisuhteessa ja pikkuporvarillisen naiskuvan puristuksessa: Lillanin Århundradets kärlekssagan päähenkilö on Märta Tikkanen (ensi-ilta 10.10.), Avointen ovien Tältä kohtaa – Ailassa luodataan Aila Meriluodon elämää ja työtä.

Tuntuukin ihan raikkaalta muistuttaa aiempien sukupolvien rohkeista tai rohkeuteen pakotetuista yksilöstä, jotka mursivat muurejaan joskus tavalla, joka tuntuu edelleen radikaalilta.

Tällainen yksilö oli epäilemättä runoilija, kirjailija ja kääntäjä Aila Meriluoto (1924-2019), pieksämäkeläisen opettajaperheen tytär. Hänen syntymästään on tänä vuonna kulunut sata vuotta, minkä kunniaksi Virpi Haataisen käsikirjoittama ja ohjaama Tältä kohtaa – Aila kantaesitettiin jo vuoden alussa Pieksämäelle. Nyt sitä esitetään Helsingissä 30.11. asti.

Miten runsaasta tuotannosta ja runsaasta päiväkirja-aineistosta saa otteen? Mikä on totta? Mistä päiväkirjat oikein kertovat?

Niihinhän kirjoitetaan vain tietynlaisia asioita.

SIINÄPÄ pulmia, jotka Meriluodon kohdalla ovat erityisen hankalia. Hänen lapsuudestaan, vaikeista miessuhteistaan, alkoholin käytöstään ja estottomasta seksielämästään tiedetään jo valmiiksi paljon hänen itsensä kertomana sekä muiden tulkitsemana.

Voisi ajatella, että kerrottavaa ei juuri enää ole, mutta kysymyksiä pulpahtelee sitäkin tiheämmin.

Miksi tämä rohkea nainen alistui vallanhaluisten miesten edessä? Vai kävikö siinä niin?

Emme saa vastausta, materiaalia päättelylle kylläkin. Vajaan kaksituntisen esityksen haaste on selvästi ollut materiaalin runsaus ja monipuolisuus. Ailasta olisi ehkä luontevimmin saanut tehdyksi kaleidoskoopin.

Esityksessä Aila Meriluoto ilmestyy vastailemaan ahdistuneen näytelmäkirjailijan kysymyksiin. Ella Pyhältön lämpimästi ja juurevasti esittämä Meriluoto nähdään itsellisenä, haavoittuvuudessaan ja rakkaudenkaipuussaan vahvana ihmisenä.

Seuraamme häntä tärkeisiin paikkoihin Helsingissä, Göteborgissa, lapsuudenkodissa, vintillä, mökillä. Haatainen siirtyy luontevasti milloin Koskenniemen käsiksi, milloin ruotsalaisen rakastajan vaimoksi.

Meriluodon julkinen kuva rakentuu vahvasti “isojen ukkojen”, V.A. Koskenniemen, ruotsalaisen “Cee Geen” ja ennen kaikkea Meriluodon luonnonmullistukseksi kutsuman Lauri Viidan sekä professori Jaakko Paakkasen kautta. Mahtimiehet alistivat kukin omalla tavallaan, Viita niin, että Meriluoto “liukeni kokonaan”.

KUVA MITRO HÄRKÖNEN

AVOIMIEN ovien näyttämöllä miehet loistavat poissaolollaan, mutta heitä löytyy puu-ukkoina korista tai patsaana nurkasta. Viitaa käsitellään vain ohimennen.

Esitys nojaa Meriluodon omaan persoonaan, miten hän kasvoi yhtä aikaa herkäksi ja läheisriippuvaiseksi sekä sisältä vahvaksi ja aurinkoiseksi luonnolapseksi, jonka arjessa ja teksteissä oli myös paljon huumoria.

Tältä kohtaa – Aila on monella tapaa kuvaava nimi esitykselle. Se kattaa kirjailijan elämästä yhden, tosin melko pitkän, kohdan, jota yrittää katsoa kirjailijan omin silmin.

Nimi on myös säe Meriluodon runosta, ja lisäksi se korostaa henkilökuvan piirtämisen mahdottomuutta: aina on käsillä vain yksi kohta, ei koko ihminen. Meriluoto oli nimenomaan moninainen.