Näytelmäkirjailija Elina Snicker ja ohjaaja Saana Lavaste loivat viime vuosikymmenen yhden parhaista kotimaista lähikulttuurihistoriaa käsittelevistä näyttämöeoksista, joka sujahti vieläpä musikkiteatterin fakkiin.

Pienelle Riihimäen Teatterille tehty Harmony Sisters – kolmannen valtakunnan sisaret kertoi vauhdikkaasti, mutta myös koskettavasti kotkalaisten Valtosen sisarusten muodostaman Harmony Sisters -”tyttötertsetin” taipaleesta maailmansotavuosiemme edeltävän aikakauden kansansuosikista jatkosodan saksalaisten aseveljiemme lemppariksi, ja sitten rauhan tulon poliittisten suhdanteiden täyskäännöksen myötä kartetuksi, ikään kuin persona non grataksi.

KAKSIKKO SNICKER-LAVASTE on uusimmassa yhteistyössään jälleen kiinnostavan, mutta aivan erilaisen historiallisen aiheen äärellä.

Englantilainen monialainen tiedemies Thomas Young pääsi jo 1800-luvun alussa ensin jyvälle hieroglyfien perusolemuksesta. Pian hänen jälkeensä nuori ranskalainen antiikin historian tutkija Jean-Francoise Champollion löysi avaimen hieroglyfien lukemiseen, ja tuo vuoden 1922 päivä on sittemmin nimetty modernin egyptologia syntymähetkeksi.

Näiden kahden herran touhujen valona ja varjona häilyy näytelmässä vielä College de Francen kunnioitettu arabian kielen professori Silvestre de Sacy, joka sekä tukee heitä tutkimuspyrkimyksissään että pyrkii loppupeleissä osille napatakseen kunniaa kaksikon uraauurtavista tutkimustuloksista.

Näytelmän nykypäivässä ollaan vuodessa 2022 ja British Museumissa, jonne britit Rosettan kiven vähän kuin sotasaaliina raijasivat vuonna 1802. Museossa valmistaudutaan viettämään kiven arvoituksen ratkeamisen 200-vuotisjuhlaa.

Samalla kulisseissa yhä kiistellään, kenelle muinaisesine kuuluu; brittien ja egyptiläisten museointendenttien diplomatian kieleen verhotussa sanasodassa on tulkkina sattumoisin suomalainen Kaino. Hän taas ystävystyy komennuksensa aika museo-oppaana toimivaan Safiiyaan, jolla egyptiläisjuurisena on omat näkemyksensä kulttuurisesta omimisesta.

Kun kaikki tämä fakta ja fiktio, henkilögalleria ja eri aikatasot vyörytetään katsojan syliin Saana Lavasteen ohjauksen ensimmäisellä puolituntisella, katsojasta voi tuntua, että nyt menevät hieroglyfit, kilvoittelevat tieteilijät ja museotaistot sekaisin päässä.

Viidellä näyttelijällä on lopulta kuitenkin yhteensä vain 15 roolia, joten kun ne ja tapahtuma-ajat asettuvat katsojan aivoissa järjestykseen, Rosettan kivi -näytelmästä tulee mukavasti viihdyttävää seurattavaa.

Eli sekä egyptologis-kielitieteellis-historiallisena tuhtina tiedepakkauksena kiinnostavaa että käsikirjoittaja Snickerin luoman komediallisen ja draamallisen fiktioaineksen kautta yhtä aikaa hauskaa ja koskettavaa teatteria. Tietoa ja tunteita, niillähän pärjää jo pitkälle.

Mutta…

NÄYTELMÄN ASETELMAT antaisivat mahdollisuuksia rouhia vähän syvemminkin kolonialismin ja kulttuuri-imperialismin historiaa, mutta Snickerin teksti jättää lopulta nämä isommat aiheet pintakäsittelylle fokusoituessaan Rosettan kiven tarinaan ja ennen kaikkea kiveen kirjoitetun tekstiarvoituksen ratkontaan. Ja siihen, kuka lopulta teki ja mitä.

Siinä käydäänkin sitten jo ikään kuin tekijänoikeudellista taistoa kansakuntien välillä. Lopussa kärjistyy myös kiistely siitä, kuka tämän kiven todella omistaa: kuuluuko se Egyptille, missä se on aikoinaan muurin osana majaillut ja”tekstitetty”, vai Britannialle, jonka kunnia-arvoisaan British Museumiin se on päätynyt, vaiko peräti ranskalaisille, koska Champollionillehan kuuluu kunnia sen kielihistoriallisen arvoituksen ratkaisemisesta?

Tässä kohtaa näytelmä on oikeastaan kiinnostavimmillaan. Ja se loppumetreillä paljastuva tekstin sisältö on muuten varsin veikeä luodessaan siltaa tämän päivän poliittiseen todellisuuteen.

Intendentit (Robin Svartström ja Laura Eklund Nhaga) käyvät näennäisen diplomaattista sanasotaa Rosettan kiven omistusoikeudesta, ja suomsalainen Kaino (Santtu Karvonen, edessä) tulkkaa.

Tällä näytelmällä on kuitenkin vähän samaa taipumusta kuin tieteentekijöillä joskus maallikon silmissä. Kun joku johtopäätös, tutkimustulos tai löydös antaisi tilaisuuden käsitellä laajoja, maailmaa syleileviä teemoja, tiedeihmiset keskittyvätkin yhä syvemmin mikrotason kysymyksiin.

No, ei Rosettan kivi ihan mikroskooppiosastolle mene, mutta sen sijaan, että antaisi isommin tilaa vaikka juuri kolonialismin jättämien ruhjeiden tarkastelulle, se pyörittelee antaumuksellisemmin hieroglyfien, muinaisegyptin demoottisen kirjoituksen ja kreikkalaisin aakkosin nakutetun tekstin nyansseja.

Kiinnostavaa sekin, mutta kenties kuitenkin pienempinä annoksina. Tapaksina, kiitos, ei pääruokana.

RYHMIKSEN ENSEMBLELLÄ riittää rooleissa puuhaa niin, ettei esityksestä helposti erotu päähenkilöitä.

Voisiko sellainen olla Santtu Karvosen muhevasti esittämä suomalaistulkki Kaino? Nykyhetkessä kyllä, mutta historiallisessa perspektiivissä tyyppi on diletantti. Alex Antonin esittämä tunteikas Jean-Francoise Champollion? Vahva ehdokas hänkin, mutta ihan eivät hahmon eväät keskushenkilöksi riitä. Vaiko sittenkin Minna Suurosen esittämä arvoituksellinen Safiiya, joka loppuratkaisuissa nousee arvoon arvaamattomaan?

Ei. Pakko on myöntää, että pääroolissa on tällä kertaa sittenkin lavaste-elementti. Siis se kivipaasi, jonka erityisyyden tunnistaa jo suojakääreissään – lavastaja Anna Sinkkosen ratkaisu paketoida eli joko muumioda tai museoida koko näyttämö irtaimistoineen lämpiön kahvipöytiä myöten valkoisiin kääreisiin on mielikuvitusta ruokkiva.

Niistä vapauduttuaan se on hierogflyfeineen ja kirjaimineen koko ajan katseen kohteena, ainoana näyttämöllä täydet kaksi ja puoli tuntia. Vaiti mutta puhuttelevana.