Antiikin Kreikan tarusto tuntuu olevan ehtymätön. Löytyypä sieltä nimittäin jopa myytti maailman ensimmäisen hämähäkin synnystä.

Tarina kertoo, kuinka tiedon ja sotataidon jumala Pallas Athene haastoi taiturimaisen kutojan Arakhnen kudontakilpailuun. Virtuoottinen Arakhne pärjäsi ottelussa hyvin, ehkä liiankin, sillä tulistunut Pallas Athene muutti kuolevaisen hämähäkiksi, ikuisesti seittiään kutovaksi kahdeksanjalkaiseksi.

Sinna Virtanen on kirjoittanut ja ohjannut tämän kutomismyytin ympärille Arakhnen nimeä kantavan esityksen. Kyseessä ei ole kuitenkaan mitään raskasta antiikin kreikkalaista tragediaa, vaan taru toimii pikemminkin kehyksenä, jonka varaan esitys punoutuu, ja taidokkaasti punoutuukin.

Virtanen törmäyttää Arakhnessa monia alkuun eriparisilta vaikuttavia elementtejä, kuten jo mainitun antiikin Kreikan taruston, kutomisen ja ehkä yllättävimpänä showpainin. Erikoiset ja yllättävät yhdistelmät ovat monesti löydettävissä Virtasen teoksista.

Viime keväänä Helsingin Kaupunginteatterissa sai ensi-iltansa Kaunotar ja Hirviöt, joka paritti true crimea tunnettuun klassikkosatuun, muun muassa vuoden 2022 Hangö Teaterträff -festivaaleilla nähty Asphodel Meadows lähestyi surua Itämeren meriajokasniittyjen kautta.

ARAKHNESSA tuodaan yhteen kiinnostavalla tavalla myös kolme iältään ja gestiikaltaan hyvin erilaista näyttelijää: Leena Uotila, Seidi Haarla ja Karim Rapatti, jotka kilpailevat toisiaan vastaan eeppisessä kudontakilpailussa.

Näyttämön keskelle, kolmen kangaspuun luokse asettuvat kolme showpainista tuttua arkkityyppiä: hyvis Babyface (Rapatti), ilkeäluonteinen Heel (Uotila) ja näiden kahden luonteen väliin asettuva Tweener (Haarla).

Näyttämökuva kolmesta kutojasta on väkevä ja tunnelma välittömästi jännitteinen sekä mustalla huumorilla höystetty.

Alkaa kolmen suuren kilpailu, joka on samaan aikaan käsikirjoitettu ja absurdilla tavalla arvaamaton.

Arakhne on vahvan tilallinen. Espoon teatterin Revontulihallin muunneltava luonne toimii hyvin yhteen Erno Aaltosen kilpailuareenaa peilaavan lavastussuunnitelman kanssa. Esitys luo intensiivistä tilakokemusta katsojalle paitsi konkreettisen skenografian osalta mutta on myös kiinnostavalla tavalla auki katsomiselle.

Alkuun simppeliltä vaikuttava asetelma saa kerroksia ja sävyjä Sinnasen leikkisästä ja mielikuvituksekkaalla tavalla huokoisesta näytelmätekstistä, joka luo edelleen tilaa katsojan vapaalle assosioinnille.

Esityksessä risteilevät monet teemat ja aiheet, kuten poseeraava ja pakotettu anteeksipyytäminen, tiedon luotettavuus, elitistisyys ja ulossulkeminen sekä muut valtapelit.

Kokonaisuudesta nousee merkityksellisiksi ne asiat, jotka katsoja itse on avoin huomioimaan.

Sinna Virtanen. KUVA SAMU-JUSSI KOSKI

ESITYS ei pelkää olla verkkainen, välillä jopa staattinen. Paikoin hiljaisuuden rikkoo ainoastaan kilpailijoiden kutomapuiden ikiaikainen kalke, johon Tatu Nenosen äänisuunnittelu yhdistää elektronisen monumentaalisia äänimaailmoja.

Kokonaisuudessa onkin myös urheilutapahtuman parodioinnin henkeä. Minkälaisia lajeja olemme tottuneet tuijottamaan tylsyyteen asti?

Rauhallinen tempo saa vastinparinsa loppupuoliskon väkevästä fyysisyydestä. Johanna Ulfsakin pukusuunnittelu aukeaa sitä mukaa mitä eläimellisemmäksi meno areenalla muuttuu ja Aaltosen runsas valosuunnittelu laajentaa tilaa lämpiöön ja on silmille jopa aggressiivisen päällekäyvä.

Katsominen on hetkittäin jopa mahdotonta, mikä luo hienon kontrasti alkupuoliskon kirkkaalle avoimuudelle.

Arakhne ei selittele tai väännä rautalangasta. Valmiiden vastausten tarjoilemisen sijaan se luottaa enemmän katsojan kykyyn ihmetellä ja yhdistellä sekä nähdä rivien väliin.

Siinä mielessä esitys on jonkinlainen vastalääke nykyajan kiihtyvälle tahdille ja valmiiksi pureskellulle, helpolle sisällölle.