Hän on turtunut seurustelukumppaniensa ja valtion häneen kohdistamaan väkivaltaan, jota ei ole ansainnut, mutta ei ole valmis luovuttamaan, vaan taistelee arvokkuutensa ja itsemääräämisoikeutensa puolesta.

Édouard Louis (s. 1992) kirjoittaa autofiktiivisissä romaaneissaan itsestään ja läheisistään.

Yhteiskuntakriittisissä, raaoissa ja empaattisissa teoksissa moukaroidaan ranskalaista luokkayhteiskuntaa. Se jakaa ihmiset automaattisesti voittajiin ja häviäjiin.

Äidistään kirjailija kertoi perusteellisesti jo kirjassaan Naisen taistelut ja muodonmuutokset (suomeksi 2022). Nyt tarina jatkuu.

Monique pakenee tekee vaikutuksen tehokkaana, tiiviinä ja parantavana kertomuksena, joka rymistelee eteenpäin elokuvamaisella intensiteetillä.

LOUIS asettuu totutusti sorrettujen puolelle. Monique pakenee yllättää kuitenkin hänen synkistelynsä tuntien perimmäisellä valoisuudellaan. Tuskailun lomassa valetaan uskoa positiivisen muutoksen mahdollisuuteen.

Sellaiseen tarvitaan valtavasti rohkeutta, mutta sen löytäminen sisältään ei ole mahdotonta, kuten Louis ja Monique todistavat. Molemmat kieltäytyivät jäämästä uhreiksi, poika ehdottomammin ja äiti hitaammin, nimensäkin vaihtaneen poikansa selvästi inspiroimana.

Louisin mielestä järjestelmän aiheuttamasta kärsimyksestä irtautumisen ei tosin pitäisi olla yksilöiden vastuulla, vaan koko kulttuurin pitäisi muuttua. Yhteiskunta on hänestä mätä.

Raha ja valta keskittyvät Pariisiin, eikä rakennemuutoksesta kärsivästä työväenluokasta välitetä. Äärioikeisto hyödyntää kriisiä kalastelemalla syrjäytyneiden ääniä muun muassa maaseudulla.

Louis on erityinen kirjailija, sillä ulkopuolisena hän ei sorru liikaan älyllisyyteen tai tunteellisuuteen. Toisaalta hän uskoo mitä ranskalaisittain kirjallisuuden voimaan muuttaa asioita.

Niin saattaakin vielä olla tilanne hänen kotimaassaan, jossa kulttuuriperinne näkyy esimerkiksi pienten itsenäisten kirjakauppojen tukemisella kuluttajien, kustantamoiden ja jopa valtion toimesta.

MONIQUE PAKENEE -teoksen alussa kärsitään vielä lohduttomuudesta. Monique on jättänyt häntä kotiorjanaan pitäneen aviomiehensä, mutta päätynyt samanlaisen lurjuksen armoille pääkaupunkiin.

Äitinsä kohtaloa sureva poika miettii:

”Muistin lukeneeni historiankirjasta, että jostain oli löytynyt neoliittisen kauden naisten luurankoja, joissa oli miesten väkivallan aiheuttamia murtumia. Äidin kokema väkivalta uhosi esihistoriallisten luolien tuoksua, vuosituhansien väkivallan tuoksua.”

Brutaalien miesten lisäksi naisen taakkana on ollut perinnöllinen köyhyys. Vapaus ei ole ilmaista, kuten Louis muistuttaa, eikä siitä pääse nauttimaan pelkästään käärimällä hihansa ja tarttumalla toimeen.

Millainen liikkumavara esimerkiksi monilapsisen perheen kouluttautumattomalla äidillä on? Laajemmin kirjailija mietiskelee, ettei emansipaatio toteudu pelkästään ”toiminnan, vaan joissain tapauksissa myös periksi antamisen, avun vastaanottamisen ja tilanteesta vetäytymisen kautta.”

Louis mainitsee häpeän, josta hänkin edelleen kärsii, vaikka hänestä tuli menestynyt ja kansainvälisesti ihailtu ajattelija. Hän nolostelee revitteleviä kirjojaan, vaikka ironisesti ne antoivat hänelle tilaisuuden auttaa äitiään konkreettisesti antamalla tälle rahaa.

Itsenäistyminen – muutto omaan kotiin ja asuminen yksin – mahdollistaa Moniquelle viimein, 55-vuotiaana, vapauden.

JEAN-JACQUES ROUSSEAUTA seuraten Louis väittää, että hyvyys on jokaisen, jopa kotiväkivaltaan toistuvasti syyllistyvien miesten, luonnollinen tila.

Louis pitää heitä lähinnä raukkoina, jotka kasvatuksen, yhteiskuntaluokkien ja vääristyneiden mieskäsitysten kaltaiset ilmiöt muuttavat pahoiksi. Hän alleviivaa, ettei väkivalta ”johdu yksittäisestä ihmisestä vaan tilanteesta.”

Edellisestä voi olla kaikin mokomin eri mieltä, mutta Louisin pamflettimaisten romaanien vahvuus on siinäkin, että ne ravistelevat.

Lotta Toivasen suomennos on jälleen erinomainen. Olennaisesti Louisin uusin kirja on syntynyt vihan sijaan rakkaudesta. Siinä pyritään näkemään kokonaiskuva.

Pienistä iloista ja avautuvista mahdollisuuksista kertova Monique pakenee täydentää Louisin kirjailijakuvaa. Hän toistaa itseään, mutta siitä vain, jos proosa pysyy näin väkevänä.

Kirjoittaisipa joku yhtä tiukasti suomalaisesta luokkayhteiskunnasta, sillä sekin on yhä olemassa demokratiasta ja tasa-arvosta paasaamisen takana.