Kolmas Avatar-elokuva tarjoaa Särkänniemen kummitusjunaa liki kolme ja puoli tuntia.

Jukka Sammalisto

71-vuotias James Cameron on elänyt ja työstänyt teini-iän Avatar-unelmaansa varakkaana pitkän linjan ohjaajana koko kuluneen vuosisadan. Hänen tätä vaihetta edeltäneestä elokuvasta, jo jättimenestyneestä Titanicista (1997) on kohta 30 vuotta.

Vesi on elementtinä hallinnut Cameronin tuotantoa jo esikoisfilmistä Piranha II – lentävät tappajat (1981) alkaen. Abyss – syvyys (1989), Titanic ja ensimmäisen Avatarin (2009) varsin pitkään odotettu jatko-osa Avatar: The Way of Water (2022) jatkoivat kukin omaan tapaansa pinnan alla.

Kolmososassa Fire and Ash loisketta riittää myös, mutta mukana on myös nimenmukaisesti tulta ja tuhkaa. Luonnon peruselementtien visuaalisessa kokonaiskuvassa riittääkin kiehtovaa, kostuttavaa ja kuivattavaa vastakohtaisuutta koko valkokankaan edestä.

Tämän osalta täytyykin sanoa, että Fire and Ash tarjoaa huimaa, freskomaista katsottavaa etenkin loppupuolellaan.

3D-laseilla vahdattu digitaalimaailma vyöryttää avoimen ylitodellista, kirkkaasti 2020-lukulaista estetiikkaa, jossa on allegorisia jumalallisen tuhon ja uudelleensyntymisen sävyjä.

Kokoavaksi ongelmaksi – jälleen kerran – muodostuvat varsin kliseisen oloinen sukusaagamainen tarinointi ja ohuet, lähinnä kivat henkilöhahmot.

Pandora-planeetan lapsekkaan figuurimaisen na’vi-kansan etäännyttävyyttä keventää tarkoitushakuisesti täysin ihmisen oloinen, juuri ja juuri kai näyttelijästä käyvä ottolapsi, jotta ulkopuolisemmankin katsojan samastumispinta olisi säilyvinään.

Tältä osin pulahtavien puitteiden komeus latistuu ajoittain kuin tulevaisuuden vesipuistomainokseksi, jonka oheen voi pahimmillaan kuvitella Mikko Alatalon mairean tunnussävelen.

TAHATONTA koomisuutta on myös kasvoilla tuhoa ennustavassa punavaloisessa piipityksessä, joka muistuttaa lähinnä pikaravintoloiden odotusajalle annettavaa hälytintä.

Katsomosta ei kuitenkaan niin vain nousta hakemaan ateriaa – Avatar: Fire and Ashilla on kestoa 199 minuuttia, saman verran kuin Mollen Tuntemattomassa.

”Tulen ja tuhkan” kameratyöskentelyssä toistuu tyylillisesti varsin tylsistyttävä liihottelu, kuva on miltei koko ajan liikkeessä, useimmiten insinöörimäiselle ihastelutasolle säädetyssä vauhdissa.

Ikään kuin Cameronin mielikuvitukselliset näkymät olisivat niin upeita ja runsaita, ettei niiden äärelle pysähtymiseen yksinkertaisesti olisi aikaa, mutta jatkuva liika kaasun painaminenkin olisi loukkaavaa. Huvipuistomaista elokuvateatterikokemusta Cameron on aina peräänkuuluttanutkin.

Katsojana tuntuu kuitenkin siltä kuin olisi lukittuna liki kolmeksi ja puoleksi tunniksi Särkänniemen kummitusjunaan tai vuoristorataan, joka jatkaa kierros kierrokseltaan kulkuaan visionäärin hymyillessä Näsinneulassa tynkään valkopartaansa.

CAMERONIN ekologinen sanoma jää näillä virityksillä lopulta perinteiseksi ja elämykselliseksi yleisvetoomukseksi luonnon säilyttämisen ja alkuperäiskansojen oikeuksien puolesta.

Hylkiötematiikastakaan ei irtoa kuin identiteettipoliittisia irtopisteitä.

Tarjolla on siis taas mahdollisuus uppoutua huippukalliisiin vierauden kuvitelmiin täällä vääjäämättä etenevän luontokadon ja kapitalististen sademetsähakkuiden keskellä.

Jos ”Avatar kolmonen” jonkun katsojan pysähdyttää ja sysää taistelemaan pikemminkin maapallon elinehtojen kuin saagan jo uhanalaistuneiden neljännen ja viidennen osan puolesta, tietysti hyvä.