Darren Aronofskyn Pi (1998), Unelmien sielunmessu (2000) ja jopa monien viivästysten ja kompromissien rasittama The Fountain (2006) ovat omaehtoisia, visuaalisesti kunnianhimoisia ja suurella vaivalla valmistettuja elokuvia.

Sitten mainetta niittänyt ohjaaja antoi periksi ja alkoi tehdä tavanomaisemmin rakenneltuja teoksia aikuiseen makuun ja Hollywoodin palkintogaalojen tarpeisiin. Vielä niistäkin Black Swan (2010) on kuitenkin monella tapaa erinomainen.

Mutta mikä 1990-luvun loppuun poljentonsa pyöräyttävä Caught Stealing oikein on? Quentin Tarantinon ja Guy Ritchien vitsikkäille rötösfilmeille kumartava älytön pastissi? Jos, niin miksi?

Jäljelle jäävät raha ja välityön leima, ikävä kyllä. Kyvykäs ohjaaja haaskaa lahjojaan tusinajutussa.

ITSE TARINA on tuhannesti nähty ja tuttu Hitchcockin kujanjuoksuista lähtien: jokamies sotkeutuu onnettomaan vyyhtiin joutuen pakomatkalle todistamaan alati karkaavaa syyttömyyttään.

Koukkua kuluneisiin kaavoihin haetaan kansanmiehen taustasta ja äkkivääristä käänteistä.

Ryypiskelevä baarimikko onkin näet entinen baseballtähti, jonka lupaava ura katkesi henkilökohtaiseen törttöilyyn ja känniseen kolarointiin. Miekkonen ei ole sympaattinen, mutta silti hänen puolestaan pitäisi jännittää.

Naapurin hoitoon jättämän kissan mukana tuleva avain mammonaan paljastuu tuomion pasuunaksi, jota soittavat vuoron perään kintereille ryntäävät kuulapäiset katutappelijat, venäläismafia ja korruptoitunut poliisikunta.

SADISTISEN väkivallan ja hirtehisen huumorin onnistuneeseen liittoon tarvittaisiin Coenien virnistävää ironiaa tai edes Tarantinon katu-uskottavuutta.

Aronofskyn kyllästynyt rutiini tarjoaa vain pintaluistoa, jolla liukua tunnelmasta toiseen vailla nyansseja. Romua ja ruumiita kyllä syntyy läjäpäin.

Elokuvan yleisöksi kuvittelee ronskista läpästä ja huolettomasta mätkimisestä kiinnostunutta äänekästä poikalaumaa tai Austin Butlerin treenattua vartaloa viikonloppuillassa huokailevaa tyttöjoukkoa.

He tuskin osaavat vielä täysin mitoin arvostaa elokuvan ainoaa varsinaista älynväläystä pestata Liev Schreiber ja Vincent D’Onofrio juutalaisiksi palkkamurhaajiksi ja Griffin Dunne huumehörhöksi kuppilanomistajaksi.

Myös Helsingin ainoassa lehdistönäytöksessä mediajärjestelyt olivat tavanomaista tarkempia kansainvälisen ensi-illan alla. Mikäli pelkona ovat olleet vuodot ennen H-hetkeä, huolen todelliseksi syyksi veikkaa näköpiirissä siintänyttä murskakritiikkiä.