Mielestäni esityksen katsojan tehtävänä ei ole toimia julkisen terapiasession sivustaseuraajana. Ei, vaikka esiintyjänä olisi yksi maamme johtavia nykytanssiryhmiä, Helsinki Dance Company ja sen loistavat tanssijat.

Siltä minusta kuitenkin tuntui katsoessani unkarilaiskoreografi Adrienn Hódin ryhmälle tekemää esitystä Project No. 2191. Olo oli kuin olisin ollut seuraamassa autenttista liikettä etsivän harjoitusmetodin tuntia.

Esitys oli myös hyvin elitistinen ja jopa sisäänpäin lämpiävä. Se oli tehty katsojalle, joka tunsi ja osasi lukea tanssin eri liikemuotoja ja -kieliä, ja joka mielellään tunsi myös ryhmän esityshistoriaa ja sen tanssijoita. Silloin näkemästään sai tolkkua.

ESITYS alkoi Inka Tiitisen ja Justus Pienmunnen keskustelulla, jonka kysymykset tanssin tärkeydestä tai tanssitilanteen merkityksellisistä hetkistä jo pohjustivat tulevan esityksen hyvin vahvaa henkilökohtaisuutta.

Hódin koreografiseen metodiin kuuluvat sekä henkilökohtaisuus että tanssijoiden improvisaatio, vaikka itse kokonaisuus onkin tarkasti jäsennelty. Näin oli nytkin.

Keskustelun jälkeen tanssijat yksi kerrallaan saapuivat näyttämölle ja aloittivat kukin omanlaisensa liikelämmittelyn, joka vähitellen kasvoi, runsastui ja kiihtyi.

Tärkeänä vastaparina ei suinkaan ollut toinen tanssija, vaan peili, joka toki kuuluu tanssijan ammattielämään olennaisena osana.

Peilien kautta myös yleisö tavallaan oli koko ajan mukana esityksessä, sillä valaistus oli toteutettu niin, että katsojat näkyivät peileistä, jolloin oman kuvansa lisäksi tanssijoiden voi sanoa olleen välillisesti kontaktissa myös yleisöön.

Tanssijat ottivat myös suoria kontakteja katsojiin ja esitys päätettiin pyytämällä katsojia tanssipareiksi. Tuttu lopetustapa, joka tällä kertaa tuntui hiukan päälle liimatulta.

Oli mielenkiintoista seurata eri tanssijoiden erilaista ”omaa” liikettä ja sen kehittymistä – jonkin aikaa. Esityksen jaksotus oli sen verran hidas, että siihen ehti pitkästyä ja ryhtyä odottamaan mitä seuraavaksi.

Tiivistäminen olisi varmasti auttanut, ellei tarkoituksena sitten juuri ollut tilanteiden pitkittäminen.

TANSSIJAT olivat kukin huikeita omalla tavallaan. He uskalsivat panna itsensä alttiiksi ja olla hyvin paljaita.

Mutta sitä he ovat olleet eri tavoin perinteisemmissäkin tanssiteoksissa. Virtuoosista tekniikkaakin heistä löytyi. Mutta sille en voinut mitään, että esityksen edetessä mieleen nousi ajatus suunnattomasta tanssillisen, teknisen ja ilmaisullisen taidon hukkakäytöstä.

Tällaisessa esityskokonaisuudessa ei oikein voi olla musiikkia, ainakaan perinteisessä mielessä. Áron Portelekin sävellys kuulostikin, ainakin minun korvissani, ennemminkin kuin oudolta tekniseltä koneelta, jonka erilaiset nakutukset, korahdukset ja muut äänet kasvoivat liikkeiden lailla esityksen edetessä päätyen lopulta voimakkaaseen äänelliseen kakofoniaan.

Myös William Ilesin valot riehaantuivat lopussa välkkymään ja vaihtamaan väriä lähes holtittomasti, kunnes kaikki päättyi pimeään ennen lopputanssia.

Ymmärrän, että ajan myötä niin taide-, tanssi-, liike- kuin esityskäsityksetkin muuttuvat. Eikä kaikki puhuttele kaikkia. Olen kuitenkin sitä mieltä, että yleisö on esityksen olennainen tekijä ja vastapari.

Nyt tuntui kuitenkin siltä, että Project No. 2191 oli suunnattu enemmän tekijöille itselleen ja tanssia syvästi tunteville kuin tavalliselle katsojalle.