Arvorakennukset säästyvät yleensä, mutta lähiöiden rakennuskantaa voidaan hävittää armotta.

Ei ymmärretä, että myös lähiöiden koulut, terveysasemat ja ostoskeskukset ovat osa historiaa: ne kantavat muistoja ja merkityksiä, joiden mukana purkautuu myös ihmisten identiteettiä.

Kirja, jota arvioin, kytkee ilmiön laajempaan historialliseen jatkumoon. Vallankumoukset ja yhteiskunnalliset mullistukset ovat kautta aikojen raivanneet vanhat rakennukset tieltään ja pystyttäneet uudet – samalla vaihtuivat ideologiat ja identiteetit.

Kirjan ydinviesti on, että myös arkisilla rakennuksilla on arvoa. Ne eivät ole pelkkiä neliöitä, vaan merkitysten kantajia. Siksi teos puolustaa erityisesti parjattuja 1960-70-lukujen terveysasemia, kouluja ja lähiöiden asuinrakennuksia.

TEOKSEN kiinnostavimpia osuuksia on purkamisen henkisten juurisyiden avaaminen.

Yhteiskunnassa vallitseva ikuisen nuoruuden ihanne ulottuu myös rakennuksiin: vanhat talot halutaan pois, koska ne muistuttavat rakentajia ja päättäjiä heidän omasta kuolevaisuudestaan.

Aika tekee tepposiaan purkuideologialle muillakin tavoilla. Kirja muistuttaa, että monet nykyään itsestään selvinä monumentteina pidetyt rakennukset on aikanaan harkittu purettaviksi.

Turun linnan purkamista suunniteltiin 1750-luvulla, Olavinlinnan läpi kaavailtiin rautatiesiltaa 1890, ja Kajaanin linnanrauniot valjastettiin maantiesillan perustuksiksi vielä 1939.

Taloudellinen logiikka on kuitenkin purkamisen todellinen moottori. Purkutuomion saa yleensä rakennus, jonka hävittäminen tuottaa enemmän taloudellista hyötyä kuin sen säilyttäminen.

Hyötyjien joukossa ei juuri ole tavallisia kansalaisia, vaikka purkupuhe vetoaakin yhteiseen hyvään. Usein hyötyjinä ovat sijoittajat, jotka eivät ole purettavia rakennuksia – eivätkä aina niiden tilalle nousevia – koskaan nähneetkään.

VOISI kuitenkin todeta – ehkä hieman kyynisesti – että kirjan argumentti kaikkien 60-70-lukujen rakennusten puolustamisesta ei täysin vakuuta.

Monet teoksen esiin nostamista kohteista edustavat juuri sitä aikakauden kaavamaista ja teknistä linjaa, jota aikanaan pidettiin edistyksenä ja jota nyt pidetään rumana. On perusteltua kysyä, miksi kaikki betonikolossit pitäisi säilyttää.

Historiallinen muisti ei edellytä jokaisen aikakauden rakennuksen varjelemista, vaan harkittua valikointia.

Joitakin kohteita, kuten Puotinharjun ostoskeskusta, joka valmistuessaan 1965 oli Suomen suurin ja monipuolisin, voidaan pitää kulttuurihistoriallisesti merkittävinä. Mutta se ei tarkoita, että koko aikakauden rakennuskanta olisi automaattisesti suojelun arvoinen.