Saarisen koreografioiden yksi tunnusmerkki on jo pitkään ollut elävä musiikki ja muusikoiden mukana olo eri tavoin osana koreografiaa.

Kun tähän yhdistetään Saariahon musiikki, joka instrumenttien ja sopraanoäänen lisäksi on sävelletty elektroniikalle ja jopa valolle, Tuomas Norvion äänimaisemat sekä tilan ja valojen poikkeuksellinen käyttö, tuloksena on kokonaisuus, joka esityksenä ja katsojakokemuksena oli paljon muutakin kuin vain tanssiteos.

Tanssin talon Erkko-salista oli tehty katsomon joka puolelta ympäröimä suorakaiteen muotoinen täysareena, jonka lattiaa peitti lähes peilimäisesti kiiltävä musta tanssimatto. Pinnan jäämaista liukkautta käytettiin hyväksi myös liikkellisesti.

Fabiana Picciolin ja Sander Loonen valot tulivat näyttämön eri kulmista ja ylhäältä voimakkaina vaaka- tai pystysuorina spotteina, mutta ennen kaikkea katon suuresta ristinmuotoisesta kehikosta, jolloin ne välillä loivat näyttämölle harsomaisen valosateen kuin verhon.

Ja vaikka valot ehdottomasti toimivat yhteistyössä niin musiikin kuin tanssin kanssa, ei voinut välttyä vaikutelmalta myös niiden aivan omasta koreografiasta. Picciolin ja Loonen luomat valot olivat selkeästi yksi esiintyjä tanssijoiden ja muusikoiden ohella.

TEOKSEN musiikki koostui viidestä Saariahon teoksesta, joista suurin osa oli sävelletty 1980-luvulla.

Esitykselle nimen antanut ja sävellyksistä ensimmäisenä kuultu Study for Life oli sävelletty sopraanoäänelle, ääninauhalle ja valolle, muut teokset sellolle, soitinyhtyeelle tai sopraanolle sekä elektroniikalle.

Musiikin äänimaailma vaihteli lähes ääripäästä toiseen niin dynamiikaltaan kuin tunneskaalaltaankin, eikä se missään vaiheessa päästänyt kuulijaa helpolla.

Norvion Saariahon sävellysten väliin luoma äänimaisema Pixel Alarm toimi rakenteellisesti eräänlaisena rajavaiheena, jonka myötä teoksen koreografia ja liikekielikin muuttui.

Musiikin esittänyt, yksi Alankomaiden johtavista uuden musiikin yhtyeistä, 9-jäseninen Het Muziek oli huikea. Saarinen myös käytti muusikoita koreografisesti aivan uskomattomalla tavalla.

Teoksen alussa he olivat ilman instrumenttejaan osa tanssijoista sopraano Raquel Camarinhan viivekaiulla tehostetun kuulaan laulun ympäröimänä, lopussa he lähes hallitsivat tilaa tanssijoiden liikkuessa heidän välissään.

Saarisen kuudelle tanssijalle tekemässä koreografiassa ja liikekielessä oli sekä tuttua että aivan uutta. Varsinkin teoksen alkupuolella liike oli yhtä aikaa sekä tarkasti rakennettua että tietyllä tavalla hahmotonta ja eri suuntiin kurkottavaa.

Tuskainen energia huipentui Jenna Broasin ja Olli Lautiolan intensiiviseen duettoon Petals-sävellyksen raivokkaan sellon myötä.

TANSSIJAT sekä yksilöinä että ryhmänä tuntuivat lähes koko teoksen ajan etsivän epätoivoisesti ratkaisua johonkin, joka niin valojen kuin tanssijoiden katseen suunnan mukaan näytti löytyvän ylhäältä.

Ja sieltä se eräässä mielessä tulikin, kun lopussa suuren harsoputken laskeutuessa hitaasti Camarinhan ympärille muu liike valoja myöten rauhoittui hänen vahvan ja herkän äänensä voimaan.

Jo sitä ennen Norvion äänimaiseman jälkeen liikekieli oli muuttunut elastisemmaksi ja enemmän ulospäin suuntautuvammaksi eikä enää niin jännitteiseksi. Liikkeistä tuli suurikaarisempia ja vapautuneempia.

Jopa pilkahdus huumoria oli mukana Lautiolan ja perkussionisti Joey Marijsin välisessä rytmikisassa, joka käytiin matalalla tasomaisella rumpupadilla.

Tällä kertaa Erika Turusen puvut eivät pyrkineet nousemaan esiin, vaan pikemminkin sulautumaan jo väreiltäänkin – musta ja vaalea ihonväri – kokonaisuuteen. Niissä oli kyllä yksityiskohtia, kiiltoa ja yllättävää läpinäkyvyyttä, mutta huomattavasti vähemmän huomiota herättävästi kuin Turusella yleensä.

Tero Saarinen Companyn Study for Life oli esityskokemus, jollainen tulee harvoin vastaan. Sen eri osatekijät olivat niin elimellisesti solmiutuneet toisiinsa, että niitä on vaikea eritellä ja sanoittaa.

Teos oli niin kokonaisvaltainen elämys, että katsoja lähes upposi sen maailmaan. Ja nautti siitä.