Perhedynamiikkoja milloin traagisemmin, milloin vähän koomisemmin tarkastellut näytelmätrio (trilogiaksi sitä ei ehkä tohdi nimittää, sillä keskinäistä yhteyttä teksteillä ei varsinaisesti ole) täytti katsomoita ja voitti palkintoja ympäri Eurooppaa.

Suomeen kolmikosta ensimmäisenä ehti Isä, joka sai täkäläisen kantaesityksensä Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa yhdeksän vuotta sitten. Isästä on meillä tullut myös suosituin Zeller-näytelmä, eri toteutuksia ammattiteattereissamme on tehty kymmenkunta kertaa.

VIIMEISIMPÄNÄ ISÄÄN tarttui kokenut tamperelainen teatterimies Tommi Auvinen, joka otti sen vuonna 2023 tuolloin johtamaansa Kuopion kaupunginteatterin ohjelmistoon. Taava Hakalan ohjaamasta sityksestä tuli Savonmaalla vähän ennalta-aavistamaton jättihitti. Talon pienellä puolella aloittaneen näytelmän syyskauden liput vietiin käsistä, joten se siirtyi seuraavana keväänä suurelle näyttämölle, jossa se jatkoi täysin katsomoin läpi vuoden 2024.

Viime torstaisen ensi-illan yleisöreaktioista päätellen yksi näytäntökausi tule Tampereellakaan riittämään.

Jos aikoinaan Helsingin kantaesityksessä Isän pääosan tehnyt Jari Pehkonen oli silloin 55-vuotiaana rooliinsa vähän alaikäinen, ei 81-vuotiaan Roineen kohdalla moista ”representatiivista käppiä” ole.

Rooli on tietysti vaativa minkä tahansa ikäiselle näyttelijälle, sillä muistisairaan ihmisen pään sisään ei ole helppoi päästä, vaikka koettaisi minkälaisia metodinäyttelemisen niksejä tai tekisi empiirisiin kokemuksiin nojaavaa taustatyötä omassa lähipiirissään. Siksi Roineen suoritus Andrena, pikku hiljaa vaikeutuvan alzheimerinsa kanssa kamppailevana ikämiehenä koskettaa syvältä. Tuntuu, että Roine ei esitä muistisairautta, vaan hän myötäelää täysillä sellaisesta kärsivän miehen hämmennyksessä, pettymyksissä ja ymmärrettävissä aggressioissa

Isä-näytelmä tarjoaa katsojalle haastetta näyttämällä Andren näkökulmasta konkreettisesti, miten muistiongelmat kehittyvät hajamielisyyksistä suuremmiksi unohduksiksi, aikakäsityksen hapertumiseksi ja lopulta todellisuuden ymmärtämisen kadottamiseksi. Näyttämöllä reaalitodellisuutta sekoitetaan siis Andren kuvitelmien ja muistivääristymien ihmisillä ja tapahtumilla. Katsomossa on syytä olla skarppina, että pysyy kulloinkin oikeassa tapahtumatasossa.

Arvioidessani yhdeksän vuotta sitten Demokraatissa Isän kantaesitystä kirjoitin muun muassa näin: ”Hatarammalla pohjalla ollaan siinä, että näytelmää pyritään niin kovasti vääntämään komediaksi. Lopputulos on, että jämähdetään päämäärättömästi kahden tyylilajin väliin: tehdäkö lempeää komediaa muistisairaudesta vai koskettavaa draamaa perheyhteyttä koettelevasta häiriötilasta.”

Tommi Auvisen ohjauksessakin tuota lempeää koomisuutta on alkuun hieman läsnä, mutta vallitseva sävy on nyt tuota edeltäjäänsä herkistyneempi, siis traagisempi. Miksikään nyyhkytarinaksi Zellerin draamaa ei TTT:n näyttämöllä silti yksioikoisteta ja latisteta, vaan fokus on paitsi Andren mielenmyllerryksissä myös eri ihmisten tavassa tai kyvyssä elää muistisairaan lähipiirissä. Andren tytär oppii siihen vähitellen, vävymies ei lainkaan, ja ihanat hoivahenkilöt näyttävät, miten homma hoituu pehmeimmin.

ROINEEN RINNALLA isomman roolin Tampereen versiossa pääsee tekemään vain Andren tytär tä Annea esittävä Miia Selin, joka tuo taitavasti näkyviin sen, miten turhautumisen tunteista ja oman mukavuudenhalun lähtökohdista kasvetaan ymmärtämään syvemmin isän tilaa.

Riikka Papunen esittää sydämellistä hoitajaa Lauraa, jollaisia jokaisen muistisairaan omaisen toivoisi kohtaavan.

Kaikille meille, joille nämä sairaudet ovat lähiomaisten kautta tulleet jossain vaiheessa osaksi normiarkea, TTT:n Isä on huojentavaa katsottavaa. Kuin vertaistukitoimintaa. En kutsuisi esitystä sentään teatteriterapiaksi, mutta raskaasta aiheestaan huolimatta se kirkastaa mieltä. Ja muistia siitä, miten itse on omaisena joskus tullut vastaavissa tilanteissa toimineeksi.