Siihen nähden, kuinka keskeinen teollisuuden rooli on ollut sodissa, sen tutkimus on jäänyt sotahistoriassa taisteluiden ja sotapäälliköiden varjoon. Suomen kielellä aiheesta on julkaistu melko vähän kirjallisuutta.

Tilanteeseen tulee korjausta juuri ilmestyneen Markku Kuisman Sodan yrityksiä kautta. Kuisma on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian emeritusprofessori. Hän on tunnettu laajasta talous- ja yrityshistoriallisesta tuotannostaan.

Hänen tätä edeltävä teoksensa Kansallinen voitto ja kapitalismin henki julkaistiin kaksi vuotta sitten.

Suomi-näkökulma on myös mukana, mitä ei alan englanninkielisistä esityksistä yleensä löydä. Teos nostaa esille kytkökset yritysjohtajien, poliitikkojen ja kenraalien välillä. Se ei kaihda moraalisia kysymyksiä vaikeasta teemasta.

TEOKSESTA löytyy niin tunnettuja kuin tuntemattomiakin esimerkkejä aiheesta.

Keskitysleirien kaasukammioissa käytetyn Zyklon-B-kaasun valmistajana tunnettu saksalainen IG Farben, eli Interessen-Gemeinschaft Farbenindustrie AG on ehkä tunnetuin kemianalan suuryritys, joka teki läheistä yhteistyötä Hitlerin natsihallinnon kanssa.

Zyklon-B esimerkki kertoo myös siitä, kuinka tiedemiehet eivät ole aina voineet ennustaa, kuinka hirvittävään käyttöön heidän hyvässä uskossa tekemänsä keksintö on päätynyt. Saksalainen kemisti Fritz Haber kehitti sen alun perin hyönteismyrkyksi.

Haber oli saanut vuonna 1918 Nobelin kemianpalkinnon menetelmästä, joka mahdollisti keinolannoitteiden suurteollisen valmistuksen. Vuonna 1934 kuollut Haber ei ehtinyt todistaa, kuinka natsit käyttivät hänen keksintöään massamurhiin.

IG Farbenille kytkös holokaustiin oli liikaa ja yritys lakkautettiin vuonna 1952.

Moni natsien kanssa yhteistyötä tehnyt yritys toimii edelleen, kuten myös sodan vastapuolella aseteollisuutta palvellut firma. Saksalaisten ja brittiläisten yritysten kytkökset ulottuivat laajalle Eurooppaan.

Suomesta Outokummun ja Enso-Gutzeitin kaltaiset yritykset tekivät niiden kanssa yhteistyötä. Strategiset kaivannaiset, kuten nikkeli, kupari, koboltti, olivat tärkeitä sotateollisuudelle.

Hitlerin varusteluministeri Albert Speer ei matkustanut sattumalta vuonna 1943 Petsamoon tarkastamaan nikkelilaitoksen suojaksi pommituksia vastaan rakennettua suojakupua.

Kuisma tosin kyseenalaistaa populäärin käsityksen, että suursodan lopputulos riippui Petsamon nikkelistä. Vai oliko se sittenkin Turkista saatu kromi tai jokin muu mineraali?

KIRJASSA pohditaan myös, mitä sodan aikana vielä lähinnä kumiteollisuuteen keskittyneelle Nokialle olisi tapahtunut, jos Saksa olisi voittanut.

Sen suunnitelmissa oli keskitetysti lokeroida yrityksiä tekemään tiettyjä tuotteita. Nokiasta tuskin olisi ikinä tullut matkapuhelinjättiä, vaan se olisi jäänyt kumisaappaiden ja autonrenkaiden pariin.

Toki moni muukin asia olisi ollut kovin toisin. Onneksi emme ikinä Hitlerin versiota ”Euroopan unionista” nähneet.

Markku Kuisman iskevästi kirjoitetussa teoksessa liikutaan pääasiassa 1900-luvun alun Euroopassa hakemassa esimerkkejä yritysten ja sodan kytköksistä. Välillä toki tehdään poikkeamia nykypäivään.

Teoksen luettuaan jää kuitenkin pohtimaan sotateollisuuden ja sotien yhteyttä tänä päivänä. Kuka missäkin nettoaa, ettei sotia saada loppumaan ja jännitys kasvaa?