Professori muistuttaa, että koko Josef Stalinin valtakauden (1924-1953) vainot koskettivat hyvin monenlaisia suomalaisiksi, fasisteiksi tai kansanvihollisiksi Venäjällä luokiteltuja ihmisryhmiä, ei pelkästään vuoden 1918 jälkiselvittelyjä paenneita punaisia.

Kansanedustaja Eeva-Johanna Elorannan (sd.) vastikään tekemää ehdotusta vainoissa kuolleiden runsaan 30 suomalaisen kansanedustajan erillisestä muistamisesta eduskunnassa Tepora ei kannata. Puhdistuksissa loppunsa kohdanneista kansanedustajista valtaosa loikkasi Neuvostoliittoon sisällissodan päätteeksi.

– Pelkästään kansanedustajien muistaminen olisi aika erikoista, Tepora sanoo.

Tepora kannattaakin kaikille suomalaisvainajille yhteistä muistomerkkiä.

– Nyt ajatus on ymmärretty aika kapeasti vallankumouksen seurauksena Neuvosto-Venäjälle paenneiden poliitikkojen, punasuomalaisten pakolaisten tai loikkareiden muistamiseksi.

VALTIONEUVOSTON käynnistämässä Suomalaisten kohtalot Neuvostoliitossa 1917-1964 -hankkeessa suomalaisuus rajattiin kansalaisuuden perusteella. Teporan mukaan ulkopuolelle jäi paitsi valtava joukko suomalaiseksi itsensä mieltäneitä ja suomenkielisiä inkeriläisiä sekä myös Kuolan alueen suomalaisia, jotka kaikki kärsivät Stalinin terrorista.

– Kun valtioneuvoston hanke päättyi, monet inkeriläiset kokivat, ettei heitä tarpeeksi huomioitu.

Vielä 1920-luvulla inkerinsuomalaisia oli runsaat 100 000. Etniseksi puhdistukseksi kuvatuissa Stalinin vainoissa heitä tapettiin tuhansia. Kymmeniä tuhansia inkerinsuomalaisia myös pakkosiirrettiin eri puolille Venäjää.

– Vielä 1920-30-luvulla inkerinsuomalaiset olivat käytännössä täysin suomenkielisiä. Vainojen seurauksena 1930-luvun lopulla kieli alkoi pikkuhiljaa vaihtua venäjäksi.

Inkeriläisten 1990-luvulla alkaneen paluumuuton seurauksena Suomen kansalaisina on ihmisiä, joiden sukulaiset asuivat vainojen aikaan Neuvostoliitossa.

MYÖS Stalinin uhreiksi joutuneiden Suomen kansalaisten ”oikeutta” suomalaisuuteen on kyseenalaistettu. Tepora nostaa esimerkiksi sisällissodan punaiset, jotka saattavat herättää edelleen poliittisessa oikeistossa intohimoja.

Vaikka sisällissodan tapahtumista on jo yli sata vuotta ja valkoisen Suomen aikakin päättyi toiseen maailmansotaan, punaisuus yhdistetään Teporan mukaan yhä epäsuomalaisuuteen.

– Punaisuus samaistuu ulkoiseen viholliseen eli bolshevismiin ja venäläisyyteen. Sitä kautta se tulee viidentenä kolonnana myös suomalaisuuden sisään, jolloin punaisuuden edustama vihollinen on sekä sisällä että ulkona.

Jos suomalaisuutta pidettiin aikoinaan kulttuurikansana suhteessa Venäjään, sama inhimillisyydestä erillään olevan epäsivilisaation tahra liitettiin Teporan mukaan sisällissodan punaiseen osapuoleen.

Leimaa tarjotaan paikoin edelleen kaiken vasemmistolaisuuden kylkeen.

TEPORAN mukaan Stalinin uhrien muistamisessa on piirteitä, jotka vaikeuttavat helppoja poliittisia tulkintoja.

Esimerkiksi luterilaiseen kirkkoon kuuluvia inkeriläisiä vainottiin Neuvosto-Venäjällä usein kulakkeina eli omistavaa luokkaa edustavina talonpoikina.

Oma lukunsa on SDKL:läisen sisäministeri Yrjö Leinon mukaan nimetty 19 Leinon vangin ryhmä, joka luovutettiin valvontakomission vaatimuksesta Neuvostoliittoon vuonna 1945.

Myös heitä tai ainakin joukossa olleita 11 Suomen kansalaista voi pitää Stalinin vainojen suomalaisina uhreina. Monet teloitettiin, mutta jotkut, kuten suomalaisen SS-pataljoonan yhteyspäällikkönä Berliinissä toiminut Unto Parvilahti, selvisivät hengissä ja palasivat myöhemmin Suomeen.

YYA-Suomessa Stalinin vainojen uhrien muistaminen olisi ollut ulkopoliittisista syistä vaikeaa. Muistomerkin pystyttämisessä voisi Teporan mukaan olla edelleen omat ulkopoliittiset ulottuvuutensa.

– Itä-Karjalan miehitysajan siirtoleirien venäläisten siviilien kuolemat on Putinin Venäjällä julistettu virallisesti kansanmurhaksi. Venäläisestä näkökulmasta voi näyttää siltä, että Suomi pyrkii tähän vastaamaan omalla propagandallaan.

– Kun Venäjällä ei ole minkäänlaista kansalaisyhteiskuntaa, ylirajaisen keskustelun käyminen on tällä hetkellä mahdotonta.

Tepora huomauttaa, että valtion voi nähdä tukeneen Stalinin uhrien muistamista, koska Valtioneuvosto rahoitti hankkeen, jossa suomalaisia uhreja kartoitettiin.

– Muistomerkkiehdotukseen on suhtauduttu aikaisemmin niin, että sitä ei enää tarvita, kun meillä on virtuaalinen tietokanta.

KUN Suomen sisällissodasta tuli vuonna 2018 sata vuotta, silloinkin esillä oli Teporan mukaan kansallisen sovinnon muistomerkin pystyttäminen.

Samalla Suomen sotasurmat -hankkeen tietokannan päivittäminen oli saamassa lisärahoitusta. Yhteistä fyysistä muistopaikkaa vuoden 1918 tapahtumille ei lopulta syntynyt.

– Keskustelu lipsahti siihen, että eihän tällaista muistomerkkiä tarvita, kun on olemassa digitaalinen muistomerkki. Kun kaikki tuntuu digitoituvan, on oma keskustelunsa, että miten digitaalisuus toimii kollektiivisen muistamisen areenana.