Siitä onkin jo aikaa. Eli ensimmäisestä ja tähän kevääseen asti ainoasta näkemästäni Rosa Liksomin tekstiin perustuvasta näyttämöteoksesta, joka on tehty useammalla kuin yhdellä näyttelijällä.

Liksomin ensiesittäytyminen helsinkiläiseile teatteriyleisöille tapahtui 1993, jolloin hän kirjoitti Kom-teatterin silloiselle dream teamille (Aho-Hietalahti-Kamu-Lymi-Outinen-Packalén-Valkeejärvi) hurlumhei-komedian Family Affairs. Sen jälkeen olen tullut nähneeksi hänen töitään näyttämöillä vain monologeina. Unohtumattomina sellaisina, kuten kainuulaisen monologimestari Topi Mikkolan koko kuuden Liksom-työn sarja, johon kuuluivat muun muassa sellaiset jo nimeltään herkulliset esitykset kuin Mie hellustin sitä akkaa, 1995, Mie alan tekemhän syntiä, 2001, Mie olen niin mahtava mies, 2014.

Syvän jäljen jätti myös Susanna Airaksisen Helsingin kaupunginteatteriin Heidi Heralan sooloksi vuonna 2019 ohjaama dramatisointi Liksomin romaanista Everstinna (alkuteos ilmestyi 2017), jota edelleen pidän yhtenä kaikkien aikojen parhaista näkemistäni monologeista.

Liksomin raisu biofiktio lappilaisesta kirjailijakollegastaan Annikki Kariniemestä on Esa-Matti Smolanderin Teatteri Avoimille Oville, Lappeenrannan kaupunginteatterille ja lahtelaiselle Teatteri Vanhalle Jukolle tekemänä sovituksena ja ohjauksena piirun verran säyseämpi kuin Airaksisen ohjaama kantaesitys, mutta kyllä Avoimissa Ovissakin puhuri kävi ja monien korvia kuumotti, kun kolme eri aikakauden everstinnaa eli Annikkia kävi läpi elämänvaiheitaan.

Niissä vaiheissa todella riittää kertomista. Vaikka siitä, miten tavallisesta rovaniemeläistytöstä kuoriutuu jo teininä isänmaallinen, suojeluskunta- ja lottajärjestöjen sekä heimoaatteen palavasieluinen kannattaja. Ja siitä, miten hän jo yhden pikaisen avioliiton läpikäytyään alkaa 25-vuotiaana vaimoksi itseään 26 vuotta vanhemalle naapurustossa asuvalle jääkärieverstille. Ja sotavuosista, jotka vievät fasistisista aatteista innostuneen miehensä avecina Annikin vaikka minkälaisiin kekkereihin kuten Hitlerin seuraan Mannerheimin syntymäpäiville.

Omanlaisensa, vähän seesteisempi kertomus, on vielä Annikin opettajavuodet Lapissa ja kirjailijaelämä, joka varsinaisesti puhkeaa kukkaan hänen erottuaan 1960-luvulla eversti Oiva Willamosta. Uusi kumppani löytyy omasta koulu- mutta ei tälläkään kertaa omasta ikäluokasta vaan parikymmentä vuotta noremmasta ”Tuomaksesta”, jonka alaikäisyyden tähden avioliittoon tarvitaan presidentin lupa.

KOLME NÄYTTELIJÄÄ eli Minja Koski ja Maria Nissi Vanhan Jukon naisvahvuudesta ja Netta Salonsaari Lappeenrannan kaupunginteatterista jakavat Everstinnan nimiroolin kolmeen osaan niin, että Koski hoitelee lapsuuden ja nuoruusvuodet, Salonsaari Annikin myrskyisät avioliittovuodet eversti Willamon kanssa ja Nissi loput eli 60-luvun alusta kuolinvuoteelle vuoteen 1984 asti. Valmistautuminen kuolemaan on Annikille se neljäs elämä.

Näytelmällä on siis aika selkeä kronologia,mikä tekee sille vähän turhan puristavan peruskehikon.

Onneksi on kolme sähäkkää naista esittämässä eri aikoina eri tavoin vimmaista Annikkia, ja ison liudan mies- ja naisoletettuja eversti Willamosta Vihtori Kosolaan tekevä Matti Pajulahti – kaikki pistävät raamit paukkumaan niin, ettei esitys ole missään vaiheessa jähmeä saati tylsä.

Sivuhenkilöiden kohdalla luiskahdetaan välillä karikatyyreissä yli (tai ali, miten vaan) kuten Marskin kopoti-kopottelussa tai fasismista fasinoituneen V. A. Koskenniemen kähistelyssä. Aika alleviivava ja siksi huono vitsi on myös esittää Vihtori Kosolan hahmo miesnäyttelijän paljailla persposkilla. Annikit kuitenkin kantavat Liksomin tekstin näyttämösovitusta niin vahvasti, että moiset tyylirikot on helppo antaa anteeksi.

Pariskunta Willamo-Kariniem eli eversti ja everstinna (Matti Pajulahti ja Netta Salonsaari, kuvassa keskellä) fasistivirtauksista imponoitujen ystävien Maila Talvion (Maria Nissi) ja V. A. Koskenniemen (Minja koski) seurassa.

Airaksisen Everstinna-sovituksessa Hkt:ssa Heralan hurjan soolon väkevin jakso oli Annikin avioliitto ”Lapin keisariksi” kutsutun Willamon kanssa, ja niin käy tässä tuoreessa Smolanderin dramatisoinnissakin. Se on ymmärrettävää ja miltei vääjäämätöntä, sillä niin raju tuo suhde todellisuudessa oli.

Se alkoi yhteisenä hurmoksena, joka kumpusi toisaalta estottomasta, ilmeisen molemminpuolisesta seksuaalisesta kiihkosta, toisaalta kumpaisenkin fanaattisuudesta 1930-luuvun fasistisia aatevirtoja kohtaan. Kun Suomelle toisessa maailmansodassa kävi niin kuin kävi, Suur-Suomea pilvilinnoissaan rakennelleen Willamon katkeruus läikkyi rauhan tultua pahasti yli, mikä johti äärimmäiseen parisuhdeväkivaltaan. Se meni niin pitkälle, että Willamo pahoinpiteli Kariniemen keskenmenoon, mikä lopullisestin hajotti liiton.

Näyttämöllä tämän vaiheen Annikkia esittävä Netta Salonsaari on kiihdytysvaiheessa täyttä tulta ja tappuraa, mutta ajan myötä hahmosta tulee fyysisesti ja henkisesti täysin maahan poljettu nainen, joka onnistuu pelastautumaan elämälle kirjoittamalla.

Smolanderin ohjauksessa olisi voitu antaa Liksomin romaanin hengessä vähän isomminkin tilaa Kariniemen aikansa kohuteoksen ja bestsellerin Erään avioliiton anatomia (ilmestyi 1968) synnylle ja menestystielle, sillä siinä nimen mukaisesti käydään tuo mieletön suhde pala palalta läpi.

LIKSOMINKIN ROMAANISTA kohistiin ilmestymisensä jälkeen muun muassa päähenkilöön lyödyn natsifanaatikon leiman tähden. Liksom käytti varmasti siinä paljon fiktiontekijän tulkintavapauksia, mikä näitä molempia nähtyjä näytelmäversioita ajatellen tuntuu vain kiitolliselta ratkaisulta. Vaikka olisi Annikki Kariniemi kantanut aiheena ehkä ilman fasismiaspektiakin, tulihan hän aikoinaan mediassa nimetyksi muun muassa ”seksin papittareksi”.

Everstinnaa Kariniemen elämäkertanäytelmänä katsomaan meneville pitää spoiler alertina sytyttää varoitusvalo: unohtakaa biografiat, heittäytykää esityksen kiihkeän poljennon ja näyttelijöiden vietäväksi, kun he ihan katsomoonkin asti tulevat.