Lyhyen proosamuodon intensiivisyys- ja taloudellisuusennätys taitaa kuulua kirjailija Hanna Haurulle.

Tekijä kaihtaa kaikenlaista ylimäärää, kirjallisten timanttien hiontaan kelpaa materiaaliksi mikä vain, halpakin. Teoksissa on vahva yhteys ja sukulaisuus toisiinsa kuin sisarusparvella ikään.

Tinkimättömyys ja peloton päinkatsominen ovat tyylin peruspilareita. Haurulta riittää ymmärrystä maailman potkimille. Hän on harjaantunut keskittymään ja keskittämään.

Hämähäkin kutomat verhot ikkunoissa

Romaanin tytär elää pohjoisessa Suomessa, rupisessa mökkipahasessa. Kodin lattialla ”kuollut vihta ja hämähäkit ovat kutoneet uudet verhot riekaleiksi hituneiden tilalle”.

Tytär on äitinsä kanssa asemalla vastassa sodasta palaavaa isää. Isän sijaan junasta laskeutuu vieras mies, äidin uusi mies. Isä on kaatunut ja tulossa laatikossa myöhemmin.

Alkaa uusi elämä. Tytär sysätään nurkkaan onnen karstaisessa hehkussa, uuden perheen uusi lapsi saa alkunsa ensimmäisenä yönä. Tytär nimittää miehen Pahaksi. Mies on sodan pahasti vaurioittama. Vain isästään tyttärellä on kauniit muistot ja iso kaipuu. Isän tyttö.

Tytär on kymmenvuotias, mutta äiti ei ole jaksanut laittaa häntä vielä kouluun. On kuin onnettomassa perheessä kaikki myöhästyisi tai jäisi kokonaan toteutumatta.

Uuden isän kanssa tehty tytär syntyy, mutta pian ”kunnan täti” hakee hänet lätistä emakon nisiä imemästä.

Sairaalan maailmassa

Kun tytär pääsee sairaalaan työhön, valoisa tulevaisuus ei aukene sieltäkään. Oksennus tulee ensimmäisinä päivinä jätösämpäreitä tyhjentäessä.

Köyhyys on jokapäiväistä huushollissa, mielipaha uhkaa. Nälkä on lähtemätön, ”lakaisin muurahaiset ja nuolin oksan makeaa ihoa”.

Murheen matkasta Hauru löytää kuitenkin myös kaunista. Toisen lapsen nimi on ”herkkä kuin lapsi itse”, ajattelee tytär. Eikä äiti enää vihaa häntä. Hän ymmärtää, että äiti häpeää omaa kotiaan. Äiti pidättelee hymyä, ettei kontrolli pettäisi. Tytär on uusista kengistä niin kiitollinen että kurkkua puristaa eikä kiittämään pysty.

Sairaala merkkaa perheen monin tavoin. Pakkopaita, kuume, hourailu ja kärsimys tulevat tutuiksi, kipu ja murheet eivät jätä. Ei minua ollut mökissä koskaan ollutkaan, tytär miettii ohitettua lapsuuttaan. Hänen oma lapsensakin on annettu vanhemmalle pojalle leluksi, kunnes molemmat viedään. Tytär, äiti, on maannut hangessa selviytyäkseen kaikesta.

Ei sitä menoa kestä Paha, eikä kestä tytär. Metsä ja järvi ovat ainut lohtu, petollisia nekin. Nyt tyttären silmissä on tukahdutettu hiljaisuus.

Lyyristä herkkyyttä ja totuudellista kohtalonomaisuutta

Hanna Hauru kertoo tarinaansa koruttomasti, mitään kätkemättä.

Kirjassa on lyyristä herkkyyttä ja totuudellista kohtalonomaisuutta. Romaani antaa kylmää kyytiä mutta ei jätä kylmäksi.

Tyyli on hioutunut kuin lehdet ja kuori olisi oksasta riivitty. Luonto on eläjilleen armoton, kuoleman katse kylmä ja karkea. Kieli on säästeliäs ja ilmeikäs. Sattumat pujottautuvat helminä tarinan lankaan.

Luonto helpottaa, se pelastaa kuolemalta ja lopulta elämältä. Kirjailijalla on aiheittensa raskaudesta huolimatta myötätunnon katseita ja hiljaisia ajatuksia. Ylivoima vain on niin valtava, että sen alle hautautuu.

Vähäistä autetaan vähäisin elein, pienin huomioin. Siihen tarvitaan kirjailijan hallitsema lähes sanaton mieli.

Matti Saurama