Minut tavoitti tällä viikolla suruviesti erään tuttavani ennenaikaisesta poismenosta. Veikko oli persoonallisuus, periaatteiden ja luonnontieteiden mies.

Periaatteisiin kuului myös maanpuolustus, sen henki ja käytäntö. Tykistön mies henkeen ja vereen.

Me olimme sukupolvea, joka syntyi sodanjälkeiseen maailmaan, kasvoi suomettuneessa Suomessa ja seurasi vähän hämmentyneesti hymyillen Neuvostoliiton romahdusta. Sen jälkeen eurooppalainen Suomi kasvoi monin tavoin ulos kylmän sodan eksistentialistisesta harmaudesta.

VIRALLISEN Suomen linjaukset eivät silti juurikaan muuttuneet, vaikka puheet ehkä kävivätkin huolestuneemmiksi. Kokoomuksen johtama hallitus ajoi presidentin tuella loppuvuodesta 2014 läpi Fennovoiman ydinvoimalahankkeen.

Tilanne kuitenkin pysäytti meillä ja erityisesti muualla jo tapahtuneen muutoksen, jossa maanpuolustusta nimenomaan alueellisena puolustuksena ajettiin alas.

Vuonna 2013 politiikassa käytiin vielä voimakasta kampanjaa yleisen asevelvollisuuden lopettamiseksi, mutta tämä yritys kuihtui pian Krimin vihreiden miesten ilmestymiseen.

Julkisesti Suomen puolustusvoimat on vuosikymmenten ajan aina ollut tehtäviensä tasalla ja ajan vaatimukset täyttävä. Se, mikä tilanne on ollut oikeasti milloinkin, on eri asia. Mutta yritystä täyttää oma tehtävä ei ole puuttunut.

VEIKKO MUISTELI joskus kylmän sodan aikoja, kun muodollisesti varsin epämääräisillä reserviläistoiminnoilla ylläpidettiin ja kehitettiin Suomen puolustuskykyä. Asioita tehtiin piilossa niin Neuvostoliitolta kuin poliitikoiltakin. Niiden toimien historia on vielä kirjaamatta julkisesti.

Helsingin avainreserviläisten puolisalainen yhdistys Hermannit ja muut vastaavat organisaatiot ansaitsevat tunnustuksensa.

Itse marssin 1980-luvulla rauhanmarssilla. Kommunismin romahdettua minäkin uskoin Venäjän pikkuhiljaa kehittyvän ehkä vähän nilkuttavaksi, mutta kuitenkin naapureilleen riittävän turvalliseksi demokratiaksi.

Veikko ja minä näimme aikoinaan monet asiat hyvin eri tavalla. Mutta se, mikä yhdisti meitä vahvasti jo vuosia sitten, oli näkemys Venäjän tilanteen vakavuudesta Suomelle.

Jos ennen puoluekanta tai vastaava kertoi hyvin paljon siitä, miten ihminen suhtautui Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, vuodesta 2014 alkaen Venäjä-tilannekuvasta tuli merkittävin tekijä ihmisten turvallisuuspoliittisten näkemysten taustalle.

Itse halusin aiemmin uskoa parempaan maailmaan, jossa täysimittainen sota oli mahdottomuus. Kylmän sodan aikana ja ennen kaikkea sen jälkeisenä rauhan ja kasvun aikana moni, minä mukaan lukien, ajatteli Veikon olevan väärässä.

Hän oli kuitenkin oikeassa.

AJATTELEN silti, että kumpikin olimme tavallaan oikeassa. Minä yritin ja uskoin rauhan ja demokratian voittokulkuun. Veikko varautui vuosikymmeniä siihen, ettei niin käykään. Minä edustin yritystä ja uskoa parempaan maailmaan ja Veikko varautumista siihen, ettei maailma oikeastaan muutu.

En tiedä, olisiko maailmalla ollut mahdollisuus siirtyä johonkin pysyvästi vähemmän sotaisaan aikakauteen, kun kaksinapainen maailma kommunismin kaaduttua romahti. Mutta minusta sitä kannatti yrittää.

Tämä ajatus on minusta äärimmäisen tärkeä tälläkin hetkellä. Liiallinen yksimielisyys ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tekee meistä heikomman ja kykenemättömämmän pärjäämään tulevaisuudessa.

Siksi meidän on demokraattisessa maassa hyvä vaalia avointa ja moniarvoista keskustelua siitä, miten pärjäämme erilaisten kehityskulkujen kanssa.

Hyvää matkaa, Veikko. Kiitämme ja täytämme aukon rivissä.