24 henkilöä allekirjoitti Israelin valtion itsenäisyysjulistuksen 14. toukokuuta 1948, kolmisen vuotta toisen maailmansodan ja juutalaisten kansanmurhan jälkeen. Yksi heistä oli Golda Meir, myöhempi pääministeri ja ristiriitainen sotasankari.

Rane Aunimo

Demokraatti

Nuori valtio oli kokenut monta sotaa jo ennen Meirin varsinaista valta-aikaa ja 1970-lukua. Ytimekkäästi nimetty Golda (2023) kertoo ainakin yhtä paljon Jom Kippurin sodasta vuonna 1973 kuin tuolloin 75-vuotiaasta nimihenkilöstään, joka joutuu tekemään tiliä taistelujen aikaisista ratkaisuistaan tutkintakomission edessä.

Kerronta rakentuu siis takautuvasti, lopputuloksesta lähtien, jota ei kerrota mutta joka tunnetaan.

ISRAELIN ensimmäisestä ja maailman kolmannesta naispääministeristä voisi varmaankin tehdä nykyvinkkelistä katsoen feministisen elokuvan.

Yhdysvalloissa asuvan israelilaisen Guy Nattivin näkemys on rikkoo perinteen mutta säilyttää konservatiisuuden: harmaahapsinen naisjohtaja on ympärillään olevia heikkoja miehiä riuskempi, eikä erehdy hempeilemään eikä tunteilemaan vaikeiden valintojen äärellä. Elokuvan Golda on oman aikansa rautarouva, miesten ”veroinen” tai oikeastaan enemmän.

Helen Mirrenin saaminen päärooliin tuo elokuvalle näkyvyyden, jota laadullinen puoli ei takaisi. Brittinäyttelijää ei tahdo tunnistaa vahvan maskeerauksen takaa, mikä voi antaa lisää vauhtia keskusteluun näkyvien proteesien tarpeellisuudesta mahdollisimman näköisen henkilökuvan rakentamisessa.

Enemmän kuin Mirrenissä tai maskeerauksessa näyttelijäsuoritusten ongelmat ovat niiden ohjauksessa. Sivuroolien kenraalit ja siviilivirkamiehet piirtyvät pelkkien kliseiden ja teatraalisen elehtimisen varaan. On sotahaukka Ariel Sharon, heikko puolustusministeri Moshe Dayan ja nippu muita vaateripustimia. Välillä tuntuu kuin katsoisi Salkkareita.

Ehkä Nattiv on valinnut korostaa Goldan eleetöntä johtajuutta, mutta tusinatuotannon vaikutelmaa on mahdoton välttää. Vain amerikkalainen Liev Screiber rakentaa Henry Kissingerin hahmonsa mieluummin pienesti kuin mahdollisimman suurikaarisesti.

SISÄÄN puskevan intiimin suurnaiskuvan tai realistisen rintamakuvauksen sijaan seuraamme lyhyen sodan tuhansia henkiä vaatinutta kärsimysnäytelmää kuivana karttahuoneharjoituksena ja kokousketjuna, jotka kai kertovat tapahtumista tarkasti mutta jättävät ihmiskohtalot syrjemmälle.

Kaiken keskellä on iäkäs ja viileä Meir, joka läksyttää vauhkoilevat miehet ruotuun hädän hetkellä, kun arabimaat yllättävät valitun kansan housut kintuissa. Sodan alkupäivien kaaos kääntyy vihollisen pysäyttämiseen ja vastaiskuun.

Elokuva kysyy, kuka vastaa siitä, ettei tiedossa olevaan hyökkäykseen varauduttu riittävällä vakavuudella ja ketä on kiittäminen, että maa onnistui kääntämään taistelujen kulun. Vastuu lankeaa viime kädessä yhdelle ja samalle, mutta Nattiv päätyy tietysti painottamaan sankaruutta kasvottomien arabihyökkääjien alttarilla. Golda Meir uhraa itsensä suuremman asian vuoksi.

Oman pohjavireensä uutistyyliä kömpelösti tavoittelevaan elokuvaan antaa tieto, että Meir on syntynyt Kiovassa.