Jos vanha tukkijätkä olisi kuullut eiliset uutiset Metsäradion lopettamisesta, olisi ratio varmasti lentänyt koskeen kuten Vatasella Jäniksen vuodessa (1977). Sen paremmin media kuin metsä mediassa ei ole enää entisensä.

Jukka Sammalisto

Valkokankaalla taasen metsänelämää ovat jo pitkään hallinneet kaikenkarvaiset kauhuelokuvat, joilla ei tietenkään ole juuri tekemistä todellisuuden kanssa, sen paremmin entisen kuin nykyisenkään.

Jo antiikin ajoista kantautuvaa ihmissusimyyttiä kyetään kierrättämään tasaisin väliajoin, siinä kun yleinen luonnosta vieraantuminen on edennyt tasaisen vahvasti eikä sille paljon näy tulevan takapakkia ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta huolimatta.

Itse asiassa modernin kauhun mahdollisesti jopa parhaat elokuvat valmistuivat vuonna 1981: John Landisin Ihmissusi Lontoossa ja Joe Danten Ulvonta ovat yhä lajissaan ylittämättömiä teoksia, jotka säväyttävät vailla turhan totista irvistystä.

Sotavuosien Hollywoodin klassinen ja hienostunut, George Waggnerin ohjaama Ihmissusi (1941) sai uuden, turhan versionsa vuonna 2010 trikkimaakari Joe Johnstonilta, jonka kuuluisimmaksi saavutukseksi taitaa jäädä kesy perhehupailu Kulti, kutistin kakarat (1989).

Leigh Whannellin (s. 1977) ohjaama uusi The Wolf Man ei ole varsinainen uudelleenfilmatisointi vaan ”reboot”, eräänlainen vanhan asetelman uudelleenvirittely. Whannellin edellinen elokuva oli H.G. Wells -filmatisointi The Invisible Man, josta niin ikään oli olemassa jo mustavalkoklassikko, Frankenstein-ohjaaja James Whalen versio vuodelta 1933.

WHANNELLIN näkemyksessä on kyse perheestä, joka kohtaa pedon.

Sanfranciscolainen perheenisä Blake (Christopher Abbott) on pikkupoikana menettänyt isänsä, kun tämä katosi oregonilaiseen metsään. Kuultuaan, että isä on virallisesti julistettu kuolleeksi, hän haluaa viedä vaimonsa Charlotten (Julia Garner) ja tyttärensä Gingerin (Matilda Firth) tutustumaan lapsuudenkotiinsa ja sitä ympäröivään metsään.

Paluu jo joksikin muuksi muuttuneeseen maisemaan johtaa koko perheen varsin nopeasti kasvokkain oudon pedon kanssa.

Wolf Man on vähän turhaan genrensä vanki. Sen hallitun surumielisessä kokonaistunnelmassa olisi selvästi aineksia johonkin syvempään ja jopa surrealistisempaankin, mutta henkilöt ja kehitelmät jäävät piinan keskellä ohuiksi. Tuoreet, peräti raikkaat näyttelijäkasvot pelastavat hieman tilannetta.

Jotain riittävän sympaattista on myös siinä, ettei elokuva läikyttele nykyhengessä halvoilla ja vastenmielisillä kauhutehoilla vaan kasvattaa pikemminkin tunnelmaa ja läheisestä ihmisestä vieraantumisen kokemusta, kun tämä muuttuu vähitellen joksikin täysin toiseksi.

Ihmissuden oma näkökulma myös häivähtää parin otteeseen, ja sen poikkeava vaikutelma onkin visuaalisena rinnastuksena varsin tehokas. Wolf Man kestää katselun, kun siltä ei liikaa odota.

Miksikähän muuten ihmissusi on taas kerran mies?

Ei voi olla muistuttamatta, että Aino Kallaksen Sudenmorsian (1928) on yhä filmatisoimatta. Se vaatisikin kameran taakse jo sitten huomattavan näkemyksellistä elokuvataiteilijaa, kuten vaikkapa Ilppo Pohjolaa, jonka 1990-luvun lopun suunnitelma jätettiin silloin ulvomaan lopullista rahoitusta.