Entisen pääministerin Paavo Lipposen lähes seitsemänsataasivuinen muistelmatiiliskivi on ollut kirjakevään odotetuimpia teoksia.

Ville Jalovaara

Esipuheessa kirjoittaja kertoo muistelmiensa kolmannen osan työstämisen ottaneen aikaa. Niin konsulttina toimiminen kuin sairaudetkin ovat vieneet energiaa.

Kirjansa paksuutta Lipponen perustelee halulla kertoa näkemyksensä pääministerivuosista tyylilleen uskollisena perusteellisesti. Pitää kirjoittaa itse, eikä jäädä odottamaan, että joku muu sen tekee.

Lipposen muistelmista on tuoreeltaan kaivettu lehtien palstoille lähinnä yksityiskohtia vanhoista kiistoista. Erityisesti on perattu uudelleen Anneli Jäätteenmäen eroon kesällä 2003 johtanutta Irak-gatea.

Huipputason politiikan äärimmäinen kovuus jo aikana ennen kuin yötä päivää jauhava sosiaalinen media on tuonut siihen oman kirpaisevan lisänsä tulee teoksesta vahvasti esille. Arja Alhon ministerieroon syksyllä 1997 johtaneet tapahtumat on selvästi jääneet painamaan Lipposta ja hän käyttääkin runsaasti palstatilaa kertoakseen niistä oman näkemyksensä.

Lipposen tunnusomainen suorasukainen tyyli tulee vahvasti kirjassa esille. On yhteentörmäyksiä niin muiden puolueiden johtohenkilöiden kuin omienkin välillä. On ideologisia erimielisyyksiä niin Tarja Halosen kuin Erkki Tuomiojankin kanssa.

Se, että niistä huolimatta on voitu tehdä yhteistyötä ja edistää Suomelle tärkeitä asioita, on jäänyt muistelmia referoitaessa vähemmälle huomiolle.

Lipponen kiittää Halosta niin tiukoissa tilanteissa saadusta tuesta kuin ylistää presidentin huumorintajua. Myös pääministerin SDP:n puheenjohtajakisassa 2002 haastaneelle Tuomiojalle Lipponen antaa tunnustusta pragmaattisesta tuesta monessa kiperässä tilanteessa.

LIPPOSEN aktiivinen poliittinen ura päättyi vuoden 2007 eduskuntavaaleihin. Hän lähti kuitenkin vielä ehdolle 2011 presidentinvaaleihin.

Syyksi hän kertoo muistelmissaan huolensa populismin ja oikeistolaisuuden noususta. Sauli Niinistön tapa leimata puhemiehenä kansanedustajat ”omia etujaan ajaviksi lurjuksiksi” oli myös ärsyttänyt häntä.

Populismin vastaisuus ei vedonnut äänestäjiin ja kannatus jäi vaatimattomaksi. Tukijoukkojen arvostelun sijaan Lipponen ottaa vastuun ja toteaa olleensa ehdokkaana ”liian vanha ja politiikassa kulunut”.

Kirjan lopussa Lipponen vetää pääministerikokemuksensa suuria linjoja yhteen. SDP:n vaalivoitto 1995 oli ”poliittinen pääoma”, jolla Suomi nostettiin lamasta. Kannatus kului hallitusvastuussa mutta mahdollisti Lipposen toisen hallituksen muodostamisen keväällä 1999.

Lipposen mukaan hänen kahdeksan vuotta pääministerinä oli ”pitkäaikaisin johdonmukaisen ja menestyksellisen politiikan ajanjakso itsenäisen Suomen historiassa”. Se perustui yhteistyökykyyn, määrätietoisuuteen. Oli myös ripaus onnea matkassa.

Sen, ettei saman suorituksen toistaminen olisi nyt helppoa, hän tiedostaa: ”Maailma on nyt vaikeampi paikka”.

LIPPOSEN muistelmat on keskeisen vaikuttajan näkemys Suomen johtamisesta vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Joku toinen voi nähdä samoja asioita ja tilanteita enemmän tai vähemmän toisin.

Tätä ajatellen voisi toivoa, että muutkin tuolloin keskeisillä paikoilla mukana olleista julkaisisivat kattavia muistelmateoksia. Tämä tapa on meillä vähentynyt menneisiin vuosikymmeniin verrattuna.

Poliittisen historian akateeminen tutkimus voisi myös jo enemmän ottaa aikakauden käsittelyyn. Vastaavanlaista mielenkiintoa kuin sotavuosiin ja Urho Kekkosen presidenttikauteen ei ole vielä kohdistunut suuren laman jälkeiseen aikaan.

Lipposen teoksen loppukaneetteja lukiessa pohtii, mitä tästä olisi kuitenkin mahdollista siirtää nykypäivään.

Olisiko poliittisen kenttämme nykyistä paremman yhteistyökyvyn varaan rakennettavissa maamme uusi nousu? Joko kohta nähdään, että jyrkällä vastakkainasettelulla ja riidoilla ei päästä kansakunnan kannalta pitkässä tarkastelussa ketään hyödyttävään lopputulokseen?

Olemme nyt henkisesti ja taloudellisestikin monella tapaa vähän samanlaisessa näköalattomassa lamautuneessa tilassa kuin 1990-luvun puolivälissä.

Työttömyys ei ole paisunut niin massiivisiin lukuihin kuin tuolloin, mutta jotain uutta tai vanhaa tarvitaan, että saamme Suomen jälleen jaloilleen.