Esimerkiksi humoristiksi, kuten hänen hiljattaisen Kirjailija-lehden kolumninsa aloitus osoittaa:

”Niin kuin kuka tahansa yli kymmenen kirjaa kirjoittanut ihmisraunio, minäkin olen hyväkuntoinen, iloinen ja pirteä. Tähänastinen työelämäni ja myös henkilökohtainen elämäni on ollut täynnä tasapainoista onnea, iloa ja menestystä.”

Vitsi piilee siinä, että hän vitsailee supisuomalaiseen tapaan täysin vakavalla naamalla.

Satiiria hyödynnetään erityisesti hänen novelleissaan – toki vakavampien muotojen, kuten tragiikan, ohella. Tulikristalli ja muita novelleja on ahkerasti julkaisevan Salmenniemen jo viides vastaava tekstivalikoima. Laatu pysyy taattuna, koska tekijällä on olennaista sanottavaa ihmisyydestä.

VIIME AIKOINA Salmenniemi on keskittynyt arkiseen. Niinpä Tulikristallinkin tarinoissa tavataan vanhempia ja lapsia samaan tapaan kuin hänen vasta valmiiksi saamassa perheromaanitrilogiassaan.

Useissa novelleissa on kyse tavallisesta onnesta, kuten kurahaalareiden pukemisesta ja hyppimisestä lätäköissä.

Kärsimystä tuodaan mukaan isien ja äitien peloissa, kuten siinä, pystyvätkö he suojelemaan jälkikasvuaan hiipivältä tuholta.

Vastuu painaa harteita: ”Lilja ei ymmärtänyt kysymystä. Hän ei tiennyt varmuudesta, mahdollisuudesta tai välttämättömyydestä. Hän ei vielä harkinnut asioita, hän oli pelkkä tahto, joka ohjautui milloin mihinkin.”

Liljan kaltaisia pieniä tahtoja korostetaan sivullisten minäkertojien, usein Salmenniemen alter egojen, sijaan. Edelliset ymmärtävät maailmaa, jälkimmäiset suhtautuvat siihen varautuneesti.

Lapsuus on rentouden tila. Aikuisuus tuntuu painostavammalta ja siihen kuuluvasta vastuusta hankkiutuisi mielellään eroon, vaikka sen ymmärtäisi arvokkaaksi.

Eräässä kertomuksessa mainitaan kauhuarki, se miten lähellä murtumista myös normaaleilta vaikuttavat ihmiset ovat.

Lapsuuden traumojen, Teams-palavereiden ja poliittisten vääntöjen kaltaiset asiat sysivät meitä lähemmäs jyrkännettä ja sen käsittämätöntä, lopullista pimeyttä.

H.P. Lovecraft kirjoitti kosmisesta kauhusta ehkä jo kotimme seinien takana, Salmenniemi romahduksen aina läsnä olevasta mahdollisuudesta. Se on hänen proosansa pysyvä teema.

Hän toistaa itseään, mutta tarkoituksella, eikä samojen asioiden pyörittely hieman eri kanteilta häiritse ainakaan vielä tässä vaiheessa hänen uraansa.

Tulikristallin tarinat sijoittuvat pääasiassa Keski-Suomeen, mutta myös ulkomaille, kuten Salmenniemen toiseen mielimaisemaan Italiaan. Muutkin hänen kiinnostuksen kohteensa, kuten viiniharrastus, ruoanlaitto ja vierailut museoissa, näyttäytyvät novelleissa, kummallisesta vihasta ryijyjä kohtaan puhumattakaan.

Hänen proosaansa ei voi kuitenkaan tulkita täysin tunnustukselliseksi, koska siinä hänen minäänsä vääristellään outoihin muotoihin kuin ilmapalloeläintä. Teksti pysyy tyypillisen täsmällisenä, jopa virheettömänä, vaikka tunteellisemman fiktion ystävät vierastanevatkin hänen viileää kirjoitustyyliään.

SALMENNIEMEN novellitaiteesta nauttii erityisesti sen yllättävyyden takia. Perusrealismia rikotaan odottamattomilla käänteillä, mielleyhtymillä ja havainnoilla: ”Ajattelin Kokoschkan ja Schielen maalauksia ja pimeyttä ja kärsimystä ja sushia.”

Harkitusti hyödynnetty kielellinen notkeus johtunee Salmenniemen taustasta runoilijana.

Tulikristallin puolivälissä kokoelma kääntyy kohti hirtehistä yhteiskunnallisuutta muun muassa haukkumalla vasemmistolaista kulttuurieliittiä, kuten kirjailija Harry Salmenniemeä, josta sanotaan:

”Nykyisin kirjoittaa ainoastaan lapsiperhearjen ihanuudesta, kurahaalareista ja hiekkaleikeistä. Tyypillisessä kohtauksessa ruuhkavuosia elävä isä etsii kypärämyssyä päiväkodin eteisessä.”

Toista se oli ennen vanhaan, kun Aleksis Kivi istui vetoisessa tuvassaan kirjoittamassa merkkiteoksiaan kärsien nälästä. Nyt on Salmenniemi ja Jaakko Yli-Juonikas, kokeelliset kirjailijakaverit, naljailemassa toisilleen leikillisesti ottamatta kulttuurisotaa tosissaan.

Kuten tekijän edellisissä novellikokoelmissa, Tulikristallissa tulkintojen avaimia ei anneta suoraan lukijan käteen, vaan hänen odotetaan osaavan lukea rivien välistä.

Tästä syystä Salmenniemestä tuskin tulee suuren yleisön kirjailijaa. Hän viihtyy sivummalla: ”Ajattelin, että jotkut arvoitukset eivät koskaan ratkea. […] Niiden ei kuulukaan ratketa. […] Olisi hirvittävää, jos arvoitukset ratkeaisivat.”