Helsingin kaupunginteatterin suurta näyttämöä on toisinaan kutsuttu kriittisessä mielessä lentokentäksi. Ohjaajilla on joskus isommissakin produktioissa vaikeuksia saada lavea tila luontevasti täytettyä tapahtumilla ja dialogilla, joka saattaa jäädä kaikumaan erityisesti leveyssuunnassa  haastavassa tilassa.

Kari Arffmanin ohjaamassa romanttisessa komediassa “Rakastunut Shakespeare” ei noita ongelmia näy. Pikemminkin välillä tuntuu siltä, että Katariina Kirjavaisen lavasteet ja 26-hengen plus yhden koiran näyttelijäensemble on vaikea saada mahdutetuksi tälle kiitoradalle.

Tuotanto on peruskomediaksi todella iso, yleensä tässä mittaluokassa liikutaan vain musikaaleissa. Kaupunginteatterin tanssiryhmäkin on valjastettu esitykseen koko mitassaan, mutta nyt se ei ole värittämässä musiikkinumeroita, vaan tuomassa liikettä ja energiaa joukkokohtauksiin, ja useimmat tanssijat tekevät myös puherooleja.

Kaupunginteatterin toteutus noudattelee  Oscar-pöydän vuonna 1998 putsanneen elokuvan kulkuja varsin tarkkaan monien hahmojen ulkoista olemusta myöten. Pääroolit tekevissä Miila Virtasessa ja Heikki Rannassa onkin ylen somainen kotimainen vastinpari elokuvan Gwyneth Paltrow’lle ja Joseph Fiennesille.

Leffavertailut sikseen, koska Rakastunut Shakespeare toimii hyvin itsenäisenä teatteriesityksenä ilman elokuvan näkemistä – saattaa olla antoisampikin vailla valkokankaalta siirtyvää painolastia. Kaupunginteatterin esitys on huolella tehtyä näyttämöviihdettä, muodoltaan jykevää  ja sisällöltään kepeää. Tarina saattaisi olla sietämättömän unelmahöttöinen, ellei sen sivuhenkilöistä olisi tehty Tokoinrannassa riemulla tyypiteltyjä shownvarastajia. Nämä varkaat – nimiltään muun muassa  Klemettilä, Ahonen, Herala, Mattila, Haaranen, Pehkonen  – särkevät kukin vuorollaan sitä imellettyä ilmapiiriä, jossa pääpari eli  läpimurron kynnyksellä oleva kirjailija Will Shakespeare ja teatterista kiinnostunut aatelismimmi Viola de Lesseps leijuu.

Jutun jujuja on, että kun naisilla ei Shakespearen aikakaudella ollut asiaa näyttämölle, Viola joutuu tekeytymään mieheksi, Thomas Kentiksi,  päästäkseen mukaan Shakespearen uuteen näytelmään. Will arvostaa “nuorukaisen” näyttelijänkykyjä, mutta tuntee tätä kohtaan myös outoa vetoa. Imuvoiman salaisuus selviää kirjailijanplantulle, kun Kentin viiksien takaa paljastuu ihan toisensorttinen näyttelijä.

Näiden kahden rakkauden täyttymisen tiellä on kasattu monia esteitä, ensimmäisinä Violan isä  lordi de Lesseps, joka on mennyt lupaamaan tyttärensä rikkallee aatelisöykkärille ja tämä omistushaluinen häiskä itse, lordi Wessex. Pienempiä vitsauksia kirjailijan elämässä ovat ymmärtämättömät ja rauhattomat teatterinjohtajat, etevämmät kilpailevat kollegat ja köyhyys.

Romeo ja Julia naurupommina

Kari Arffmanin ohjaus ottaa paljon iloa irti 1600-luvun alun Englannin hovipokkuroinnista ja erityisesti työn alla olevan Shakespearen läpimurtoteoksen “Romeo ja Julia” toteuttamisesta varsin amatöörimäisin voimin. Näytelmä antaa myös ymmärtää, ettei komediaksi kaavailtu, mutta tragediaksi muovautunut tarina kahden veronalaisteinin rakkaudesta kypsynyt Willin päässä ilman kaveriapuja.

Juuri Romeo ja Julia  -juonteessa pääsevät villeimmin irti Jouko Klemettilän esittämä näyttelemistä harrastava kapakoitsija, Kari Mattilan esittämä kilpailevan näytelmäseurueen komeljantteri Ned, ahne teatterinomistaja Henslow (Jari Pehkonen) ja vahvasti Jussi Jurkalta kuulostava koronkiskuri Fennyman (Rauno Ahonen), joka unohtaa hetkeksi raa’at perimistoimensa päästessään näyttelemään. Kun Lontoon Rose-teatterin näyttämöllä lähdetään työstämään tragediaa  ei niin leuhkoin eväin, syntyy kaupunginteatterin lavalla surutta yliampuvaa komediaa slapstick-hengessä. Teatteria teatterissa -draama toimii parhaimmillaan näin.

Muita muikeita sivuhenkilöitä ovat Helena Haarasen näyttelemä koppava, mutta ironiantajuinen kuningatar Elisabeth I, hänen lipevä hovimarsalkkansa (Risto Kaskilahti) ja Violan kotihengetär, jota esittävä Heidi Herala pääsee vetäisemään hervottoman imettäjäroolin, sellainenhan Shakespearen rooligalleriaan aina kuuluu.

Ilman tuota mainiota, vähän törkyistä  “narrigalleriaa” Rakastunut Shakespeare olisi yhdentekevää saippuaa. Ei halpaa, mutta äiteläntuoksuista ja otteesta helposti luiskahtavaa. Nyt kaupunginteatterin esitys tyydyttää myös vähän viistompaan komediaan mieltyneen makua. Siihen kuuluu sekin, ettei tarina pääty niin sokerisesti kuin näissä romanttisissa komedioissa useimmiten tapaa käydä.