Akavalla on tänä päivänä 36 jäsenliittoa ja 624 000 jäsentä: virkamiehiä, toimihenkilöitä, yrittäjiä, johtajia niin julkiselta kuin yksityiseltä sektorilta. Akava julkaisi ennen joulua kolmen dosentin tilaustyönä laatiman 75-vuotishistoriateoksensa.

Akava perustettiin nimellä Akateemis-ammatillinen valtuuskunta 14.12.1950. Järjestö aloitti toimintansa viisi vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen hyvin toisenlaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa kuin missä Suomi on nyt.

Elettiin sodanjälkeisen jälleenrakennuksen aikaa. Sotaa seurannut sisä- ja ulkopoliittinen muutos vaikutti työmarkkinapuolten ja yhteiskuntaryhmien suhteisiin.

AKAVASTA TULI suomalaisen yhteiskunnan keskeinen toimija vasta sopimusyhteiskunnan vahvuuden vuosikymmeninä 1970- ja 1980-luvuilla.

Tuona aikana Akavan puheenjohtajina toimivat Aulis Eskola, Samuli Apajalahti ja Raimo Lehtinen. Akava toimi heidän aikana erityisesti virkamiesten puolestapuhujana.

Akavan painoarvon lisääntyminen järjestökentässä perustui jäsenkunnan kasvuun. Ensin opettajat, sitten tekniikan korkeakoulutetut, insinöörit ja ekonomit tulivat mukaan. Myös lakkoasetta oltiin valmiit käyttämään jäsenten palkkauksen parantamiseksi.

Vuonna 1984 nähtiin monen mieleen jäänyt akavalaisten työtaistelujen sarja, kun niin opettajat, lääkärit kuin lastentarhanopettajatkin menivät lakkoon.

1990-LUVUN alussa Suomeen iskenyt lama ja suurtyöttömyys koetteli myös akavalaisia ja haastoi järjestön etsimään rooliaan.

Työmarkkinoiden sopimusjärjestelmän muutosten myötä Akavan neuvottelutoiminta siirrettiin syksyllä 1994 perustetulle julkisten alojen Akava-JS:lle (JUKO) ja yksityissektorilla Ylempien toimihenkilöiden neuvottelujärjestölle.

Akavalle tämä tarkoitti askelta kohti vahvempaa yhteiskunnallista vaikuttamistyötä. Tämä kehitys vahvistui 2000-luvulla.

Samu Nyströmin mukaan Akava on ollut aina vahvan ammatillisen identiteetin omaavien korkeakoulutettujen järjestö. Tämä piirre on säilynyt, vaikka järjestö on ajansaatossa muuttunut.

Tasapainon hakeminen vahvojen ammattiryhmien välillä ei ole ollut keskusjärjestön sisällä helppoa.

Ilkka Levän mukaan yhteiskunnan keskiluokkaistuminen ja koulutustason nousu on ollut käyttövoimana Akavan kasvulle. Edunvalvontaa aikakaudesta toiseen yhdistävänä piirteenä on ollut pyrkimys vaikuttaa tuloverotukseen: jyrkkää progressiota on pidetty huonona asiana.

Sari Aalto taas kiinnittää huomiota Akavan jäsenkunnan monimuotoisuuteen. Järjestö kokoaa yhteen opettajat varhaiskasvattajista professoreihin. Onnistumisena Aalto näkee myös korkeakouluopiskelijojen tehokkaan rekrytoimisen jäsenistöön.

MITÄÄN KOVIN järisyttäviä löytöjä Akavan arkistoista ei teoksesta löydy. Harvemmin niitä järjestöhistorioissa muutenkaan on.

Ehkä se mitä jää kaipaamaan tästä laatutyöstä, on yhteistä yhteenvetolukua, missä tutkimustulokset olisi tiivistetty muutamalla sivulla. Osittain johdannossa oleva kirjan esittely kyllä palvelee tätä tarkoitusta, mutta ei kokonaisuudessaan.

Kolmen artikkelin mallista tulee myös jossain määrin toistoa.

Itsessään on arvokasta suomalaisen järjestökentän perustutkimusta, että Akava on 75-vuotisjuhlansa kunniaksi laatinut tieteellisen tutkimuksen kriteerit täyttävän historiateoksen.

Teos on järjestön vaikuttajille ja jäsenille mahdollisuus syventää historiantuntemuksen kautta järjestöllistä identiteettiä. Teoksessa Akavan kautta pystyy tarkastelemaan yhteiskuntamme kehityksen pitkää kaarta.

Tutkimus osoittaa, että yleisen koulutustason nousu linkittyy vahvasti kansantalouden kasvuun ja laajemmin kansakunnan menestykseen. Tämä on asia minkä teoksesta voi ottaa tärkeimpänä oppina nykypäivään.