Sen jälkeen siitä on tehty lukemattomia versioita eri puolilla maailmaa. Suomessakin se nähtiin Suomen kansallisbaletin esittämänä ensimmäisen kerran jo vuonna 1929.

Nyt siitä on tehnyt oman, uudistetun tulkintansa Kansallisbaletin taiteellinen johtaja Javier Torres.

Väljästi Heinrich Heinen versioon vanhasta kansantarusta perustuvan baletin tarina sijoittui alun perin keskiaikaiseen saksalaiseen kylään, jossa sadonkorjuujuhlien aikana nuori tyttö Giselle rakastuu nuoreen ylhäisömieheen.

Torres on säilyttänyt perustarinan, mutta tehnyt siihen muutamia oleellisia ja useita pieniä muutoksia tavoitteenaan tehdä esityksestä mielenkiintoisen myös nykykatsojalle.

Suurin muutos on se, että tapahtumat on siirretty 1950-luvun italialaiseen pikkukaupunkiin. Näin henkilöhahmoista ja ihmissuhteista on saatu nykyaikaisempia ja moniulotteisempia.

Tärkeä juonellinen muutos on se, ettei Giselle kuole hulluuteen, vaikka järkyttyykin Alberton petoksesta, vaan mustasukkainen kosija Ilario ampuu hänet.

GISELLEN haudalla metsässä tapahtuva toinen näytös, niin kutsuttu valkoinen kohtaus wileineen sen sijaan on hyvin perinteinen, myös koreografisesti.

Suurin muutos on se, että vaikka wilit vainoavatkin niin Albertoa kuin Ilariotakin, he eivät varsinaisesti halua tappaa heitä, vaan ainoastaan ajaa loppuelämän suruun ja tuskaan.

Myös musiikillisesti teosta on muokattu. Musiikin koostanut Englannin kansallisbaletin musiikillinen johtaja Gavin Sutherland on yhdessä Lars Paynen kanssa pyrkinyt lukuisten erilaisten esitysversioiden seasta palauttamaan musiikin mahdollisimman lähelle Adolphe Adamin alkuperäistä partituuria.

Jonkin verran musiikin järjestyksen muutoksia tai pieniä poistoja on kuitenkin tehty juonen vaatimuksesta.

Vaikka Gisellen tapahtumat on sijoitettu nykyaikaan, on Torresin koreografia ja liikekieli hyvin perinteistä klassista balettia. Se on sujuvaa, kepeän lennokasta ja näyttävää, mutta ei sinällään mitenkään omaperäistä.

Se aiheuttaakin ensimmäisessä näytöksessä hieman ristiriitaisen olon ollessaan niin eri maailmasta kuin puvut ja lavastus. Menee aikaa ennen kuin siihen tottuu. Toisen näytöksen aavemaiseen tunnelmaan perinteinen liikekieli istuu vaivatta.

Tunnelmaltaan ensimmäinen ja toinen näytös ovatkin melkein kuin eri teoksista, ehkä tarkoituksellisesti. Pikkukaupungin vauhdikas meno kirsikkajuhlineen, karakteritansseineen ja monenlaisine henkilöhahmoineen on myös visuaalisesti antoisa.

Erika Turusen värikkäät puvut henkivät ehtaa fiftari-tunnelmaa. Annukka Pykäläisen lavastus luo intiimin torimiljöön yksinkertaisesti ilman ylimääräisiä kiemuroita.

Toisen näytöksen pimeä ja uhkaava metsä syntyy maasta nousevista kallioseinämistä, joiden päällä on kylän rakennuksia.

Torin isosta kivestä muokkautuu Heikki Paasosen tehokkaasti toteutetuilla valoilla jättimäinen, rosoinen kuu, jossa ainakin minä näin myös aavistuksen ihmisen touhuja myötätuntoisesti seuraavan kuuakan kasvoja.

Wilit ovat perinteisissä, valkoisissa, pitkissä tylliasuissaan asiaan kuuluvan eteerisiä.

ESITYKSEN suuri ilonaihe ovat tanssijat.

Ensi-illassa pääparina, Gisellena ja Albertona tanssineet Seo Yeun Kim ja Martin Nudo olivat jumalaisia. Heissä oli ilmaisuvoimaa ja tanssiteknistä virtuositeettiä ilman pinnistelyä. Heidän niin ensimmäisen kuin myös toisen näytöksen tutuissa kaksintansseissa oli herkkyyttä ja ainutkertaisuuden tuntua.

Myös David Rathbun hylättynä kosijana Ilariona teki intensiivistä roolityötä. Heidi Salminen Alberton rikkaana kihlattuna Batildena oli juuri niin pinnallinen ja säkenöivä kuin kuuluukin. Min Young Kimin wilien johtajassa Mirthassa oli ylväyttä ja arvovaltaa.

Tanssijat olivat parhaimmillaan ensimmäisen näytöksen eläväisessä ilmapiirissä. Tanssi kulki energisenä ja hengittävänä. Toisen näytöksen wilit olivat ryhmänä aavistuksen verran raskaampia ja jopa hiukan epävarmemman oloisia, vaikka sinänsä tanssi sujui niin kuin pitikin.

Torresin Giselle on oiva esitys tutustua yhteen balettitaiteen suurimmista klassikoista. Siinä on yhtä aikaa sekä modernia ihmiskuvaa että historian havinaa. Mitään täysin uutta Torres ei teoksen esitysperinteeseen tuo, mutta päivittää sitä juuri sopivasti.