Arvio Kansallisbaletin uutuudesta: Kalevalanmaa on ylitsevuotava runsaudensarvi

Kuva: Mirka Kleemola
Atte Kilpinen ja Ilja Bolotov esittävät muhkeassa Kalevalanmaassa vaikuttavan kohtauksen sisällissodan kurimuksesta.

Kansallisbaletin taiteellinen johtaja Kenneth Greve halusi selvästi päättää kymmenvuotisen johtajakautensa kantaesitykseen, josta taatusti puhuttaisiin. Hän halusi lähteä komeasti ja näyttävästi.

Kun hänen kautensa vielä päättyy Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden aikaan, ei oikeastaan ollut muuta mahdollisuutta kuin tehdä esitys Suomesta, sen historiasta ja kaikesta siitä, mikä Greven ulkopuolisen silmin maassamme on arvostettavaa, hienoa ja huomionarvoista, suomalaista sisua unohtamatta.

Kun tekijöinä Greven lisäksi ovat maamme johtavat esitysvisualistit, valosuunnittelija Mikki Kunttu ja pukusuunnittelija Erika Turunen, ja musiikista vastaa säveltäjä Tuomas Kantelinen, ei sellaisista lähtökohdista voi syntyä kuin mahtava spektaakkeli.

TANSSI

Suomen Kansallisbaletti

Kalevalanmaa

Koreografia Kenneth Greve – Musiikki kooste – Musiikillinen neuvonantaja Tuomas Kantelinen – Lavastus, valot ja projisoinnit Mikki Kunttu – Puvut Erika Turunen – Projisointipintojen visuaalinen tuotanto Ari Levelä – Videot Eetu Lipponen – Dramaturgia Kenneth Greve, Pirjo Toikka – Teksti Joona Tela, Olli Tola Tanssirooleissa mm. Samuli Poutanen, Frans Valkama, Linda Haakana, Valeria Quintana, Ilja Bolotov, Atte Kilpinen; Suomen Kansallisoopperan orkesteri, Suomen Kansallisoopperan kuoro, Kansanmusiikkiyhtye Värttinä, Kimmo Pohjonen

Ja totisesti spektaakkeli Kalevalanmaasta tuli. Niin mahtava, että on sillä hilkulla saako katsoja yliannostuksen mahtipontisuutta.

Mukana ovat varmasti kaikki kliseet, joita maamme kansaan, historiaan ja erityisesti nykyaikaan liitetään. Mutta niin on pakko ollakin, kun aiheena on sekä menneisyytemme että nykyaikamme tärkeimmät, mutta myös vaikeimmat hetket ja aikajanana jääkaudesta tulevaisuuteen

Komea musiikillinen maisema

Kalevalanmaassa on paljon kaikkea. Niin paljon, että hieman vähempikin olisi riittänyt. Esitys ei oikein ehdi pysähtyä mihinkään, vaan vyöryy eteenpäin. Katsoja ei pääse keskittymään sen enempää komeisiin joukkokohtauksiin kuin herkkiin duettoihinkaan. Ja osa sinänsä mainioista Kansanmusiikkiyhtye Värttinän tai Kansallisoopperan kuoron lauluosuuksista on selvästi olemassa vain siksi, että tanssijat pääsevät vaihtamaan vaatteita.

Esitys kaikkine elementteineen on niin ylenpalttisen runsas, että lopulta sille väkisin antautuu. Varsinkin kun tunnelma melko raskaan ja totisenkin ensimmäisen näytöksen jälkeen väliajalta tullessa selvästi kevenee. Mukaan tulee aimo annos huumoria ja leikkimieltä.

1950-luvun tanssilavakohtaus on hersyvä ja maamme saavutukset niin kulttuurin, vaateteollisuuden, urheilun kuin politiikankin alalla, kännyköitä ja vihaisia lintuja unohtamatta käydään läpi nopeassa pilke silmäkulmassa tehdyssä kavalkadissa.

Koskettaviakin hetkiä on mukana. Yksi hienoimpia on sisällissodan kuvaus, joka toteutetaan Atte Kilpisen ja Ilja Bolotovin tanssimana koruttomana duettona P. J. Hannikaisen Suojelusenkeli-kappaleeseen.

Muutenkin esityksen musiikki tuottaa koko ajan ahaa-elämyksiä. Tuomas Kantelinen on yhdessä Greven kanssa koonnut monipuolisen ja komean kokonaisuuden, joka sisältää monia hyvinkin tuttuja teoksia, mutta aivan uudella tavalla sovitettuina tai tulkittuina.

Tärkeä tekijä musiikillisesti on myös harmonikkataiteilija Kimmo Pohjonen, joka soitollaan kommentoi tapahtumia läpi koko esityksen muuttaen hahmoaan vuosisatojen kulun mukaan.

Visuaalisesti vaikuttavaa

Visuaalisesti Kalevalanmaa on todella komea. Mikki Kuntun lavastus- ja valosuunnittelu hakee vertaistaan. Tilaa jäsennetään lukuisilla liikkuvilla valopylväillä ja uskomattomat projisoinnit luovat mielikuvituksellisia miljöitä, jotka levittäytyvät katsomoon asti.

Erika Turusen suunnittelemat lukemattomat puvut ovat myös aivan omaa luokkaansa. Niissä on mielikuvitusta, yksityiskohtia ja tarvittaessa huumoria. Ne ovat yhtä aikaa näyttäviä ja yksinkertaisia. Puvuilla myös ilmennetään historian kulkua hienovaraisen selkeästi.

Esityksen läpi kuljetaan eräänlaisen Suomenneidon eli Ainon kanssa. Hänen kanssaan muinaisuutemme ja historiamme tapahtumia kokevat Väinämöinen ja Ilmarinen. Lähemmäs nykyaikaa tullessa he muuttuvat tavallisemmiksi miehiksi Ainon säilyessä myyttisenä keskushahmona, jolla on myös tummempi puolensa, Ainon varjo.

Ja kun Kalevalanmaassa ollaan, niin ulkoista uhkaa läpi aikain aina nykyaikaan asti ilmentää Pohjan akka Louhi tyttärineen. Kun uhka ja vaino alkaa tuntua liian musertavalta, tarvitaan sisua. Sen on Greve tulkinnut hopea-asuiseksi pikkupojaksi, joka aina tarpeen tullen ilmestyy antamaan voimaa ja energiaa vaikeuksien voittamiseen.

Ensi-illassa Ainona, Väinämöisenä ja Ilmarisena tanssivat Linda Haakana, Samuli Poutanen ja Frans Valkama. Kukin teki hahmostaan niin moniulotteisen kuin nopeasti etenevä tarina antoi myöten, mikä välillä supistui vain muutamaan tunteeseen tai luonteenpiirteeseen. Ainon varjon tehtävä ei ihan avautunut, mikä ei ollut hahmon esittäjän Valeria Quintanan vika. Sisu-poikana hurmasi Rasmus Haavisto.

Kokonaisuutena ja koreografisesti Kalevalanmaa on aikamoinen sillisalaatti, jossa tanssillisestikin on paljon kaikkea. Liikekielellisesti varsinaista klassista balettia on melko vähän, lähinnä Pohjan akan ja hänen tyttäriensä osuuksissa. Muu koreografia on pääasiassa klassispohjaista nykytanssia. Ratkaisu sopii tällaiseen massiiviseen kavalkadimaiseen teokseen.

En sanoisi, että Kalevalanmaa jää suomalaiseen tanssihistoriaan, mutta aikamoisen vaikuttava Suomi100-juhlaesitys se on. Siinä on paljon hienoa tanssia, hengästyttäviä visuaalisia kuvia, upeasti soivaa musiikkia, hyviä oivalluksia ja roppa kaupalla positiivista otetta. Se on myös taatusti erilainen kuin mitä Kansallisbaletilta yleensä on totuttu odottamaan. Se vain on niin täynnä kaikkea, että katsojalle tulee ähky.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Arvio Turun kaupunginteatterin Kybersieluista: Scifi-näytelmä tykittää kuvin muttei sanoin

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Stefan Karlsson (vasemmalla), Minna Hämäläinen, Kimmo Gröhn, Lauri Tilkanen, Pamela Tola, Anna Victoria Eriksson ja Kimmo Rasila luovat itse Kybersielut-näytelmän musiikin.

Science fictionia teatterissa… Tällaiseen ei usein törmää. Miten tuo paremminkin elokuvista tuttu lajityyppi onnistutaan tuomaan näyttämölle?

Visuaalisesti Turun kaupunginteatterin  ”Kybersielut” on miellyttävää katsottavaa. Teatteriverstaan taiturin, lavastaja Jani Uljaksen visiot ovat luotettavasti kohdallaan.  Näyttämö muuttuu jatkuvasti ja saa uusien lattianostimien avulla tasoja ja syvyyttä. Myös takaosan täyttävät videoprojisoinnit videosuunnittelijana Sanna Malkamäki)  vahvistavat elokuvallisuutta, erityisesti toimintakohtauksissa.

Teatterin peruskorjauksessa tehty satsaus näyttämötekniikkaan osoittaa näin mielekkyytensä.

Sekavaa pohdintaa ihmisyydestä

Puitteet ovat kunnossa, mutta itse teksti jää latteaksi ja etäiseksi. Kybersielut on sekava sekoitus eri tyylilajeja – mutta itse asiassa sellaisia monet science fiction -elokuvatkin ovat.

Näytelmässä perinteinen rakkaustarina yhdistyy maailmaparantajien lahkon selviytymiskamppailuun. Tieteisfiktiomaista on, että pääosan nainen on kyborgi ja loppupuolella nähdään överiksi vedetty tappokohtaus.

TEATTERI

Turun kaupunginteatteri

Okko Leo, Marko Järvikallas ja Harri Virtanen: Kybersielut

Ohjaus Janne Reinikainen – Lavastus Jani Uljas – Puvut Tiina Kaukanen – Valot Petri Suominen  – Videot Sanna Malkavaara – Äänisuunnittelu Mika Hiltunen – Musiikki Kimmo Gröhn – Rooleissa Pamela Tola, Lauri Tilkanen, Anna Victoria Eriksson, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson ja Kimmo Rasila

Esitys pohtii, missä menee ihmisen ja koneen raja. Maaseudulla luonnonvaraisesti elävä lahko onkin näpäytys nykyajan teknologian valtaa kohtaan. Lopulta kuitenkin raha ratkaisee ja ekologinen idylli paljastuu huijaukseksi.

Aihiot ovat mehukkaita, mutta eivät  avaudu tarpeeksi. Esimerkiksi kohtaus, jossa Lauri Tilkasen hahmo Daniel parantaa sairaan naisen tekemällä hänelle aivoleikkauksen kiinankielisellä koneella, tuntuu enemmänkin scifi-parodialta. 

Musiikin voima

Ohjaaja Janne Reinikainen on puhaltanut työryhmään hyvän hengen, mutta tuntuu, ettei käsikirjoitus päästä näyttelijöitä  kunnolla vapautumaan. 

Pääpari Pamela Tola ja Lauri Tilkanen keräävät varmasti katsojia, jo siksikin, että Tolaa on totuttu näkemään enimmäkseen vain elokuvissa ja tv-sarjoissa, ja Turusta lähtöisin oleva Tilkanen näyttelee ensimmäistä kertaa Turun kaupunginteatterissa. 

Harvemmin kaikki näyttelijät ovat koko esityksen ajan lavalla. He nimittäin vastaavat muusikko Kimmo Gröhnin johdolla esityksen musiikista.  Aluksi näyttelijät tuntuvat hieman epävarmoilta soitannastaan, mutta innostus kasvaa näytelmän edetessä. Tehokkain kohtaus on unikkopellolla, jossa niittotyöt tehdään rummuttamalla.

Gröhnin itsensä säveltämä musiikki on scifi-teemasta huolimatta hyvin maanläheistä. Musiikki tuokin esitykseen oman, kiinnostavan intensiteetin. 

Olisi mielenkiintoista kuulla intohimoisten tieteisfiktiofanien kommentteja Kybersieluista. Vaikka itse en genrestä niin välitä, olisin siitä huolimatta toivonut näytelmän olevan vielä vahvemmin ja rohkeammin scifiä.

Keskustelua aiheesta

Arvio Alpo Aaltokoski Companyn tanssimaratonin ensi-iltateoksista: Tinkimätöntä ja pakotonta tanssia

Kuva: Tanja Ahola
Alpo Aaltokoski Companyn tanssimaratonin helmiin kuului esitys Veljet. Siinä tanssivat Ahto Koskitalo, Jussi Väänänen ja Jouni Majaniemi.

Alpo Aaltokoski Company järjestää Stoassa viikonloppuna alkaneen kahdeksanpäiväisen ”Aaltokoski Dance Marathonin”, jossa nähdään ryhmän neljästä teoksesta peräti viisitoista esitystä.

Kaksi teoksista on uusia ja ne saivat ensi-iltansa viikonloppuna. Toinen  on Alpo Aaltokosken kolmelle miestanssijalle tekemä ”Veljet” ja toinen Johanna Ikolan niin ikään kolmelle tanssijalle tekemä Fuga. Myös Aaltokosken ”Ali & Alpo” on tältä vuodelta ja vain hänen oma soolonsa ”Deep” on varhaisempi, vuodelta 2000, mikä ei suinkaan tarkoita, että se olisi yhtään vanhentunut.

Nykyään jo kuusikymppinen ja monin tavoin suomalaiseen nykytanssiin vaikuttanut Aaltokoski on aina ollut teoksissaan vahvasti liikelähtöinen. Näin on myös Veljet-teoksen kohdalla. Eikä liike ole mitä tahansa, vaan teknisesti vaativaa, hyvin fyysistä ja yksityiskohtaista. Kun tähän lisätään voimakas tunnelataus ja sen uskottava ilmaisu, ei tuloksena voi olla muuta kuin erittäin vaikuttava esitys.

Tanssi

Aaltokoski Dance Marathon, Stoa

Veljet

Koreografia Alpo Aaltokoski – Valot Kalle Paasonen – Ääni Aake Otsala – Puvut Taina Relander – Tanssijat Ahto Koskitalo, Jouni Majaniemi, Jussi Väänänen

Fuga

Koreografia Johanna Ikola ja työryhmä –  Musiikki J. S. Bach – Valot Kalle Paasonen – Tanssijat Jouni Majaniemi, Unna Kitti, Johanna Ikola

En tiedä, onko se ollut tarkoituksellista, mutta Veljet-esityksen kolme tanssijaa ovat taustaltaan lähtöisin eri tanssilajeista. Nuorimman heistä, Jouni Majaniemen pohja on nykytanssissa, Ahto Koskiluodon tausta on kansantanssissa ja Jussi Väänänen on viime vuosiin saakka ollut tunnettu ennen kaikkea kilpatanssijana. Tämä ei tarkoita, etteivätkö he kukin hallitsisi nykytanssin ja erityisesti Aaltokosken liikekieltä aivan upeasti, mutta se tuo kunkin habitukseen ja liikkeiden käsittelyyn hiuksenhienoja eroja, jotka minusta vain syventävät teoksen sisältöä.

Veljethän, ovat he sitten sukulaisia tai muuten ystäviä, ovat aina erilaisia. Ja veljeyteen kuuluu tämän erilaisuuden hyväksyminen, vaikka aina ei oltaisikaan samaa mieltä. Esitys tuo hienosti esille sen, miten moniulotteisia ihmisten väliset suhteet voivat olla ja miten tärkeitä me loppujen lopuksi toisillemme olemme, vaikka välillä etääntyisimmekin.

Kaikki kolme miestä ovat esityksessä hyvin vahvasti läsnä ja tekevät komeaa työtä, mutta silti vahvimman jäljen jättää Jussi Väänänen. Hänen näyttämökarismansa on aivan uskomaton ja hänen tanssinsa ja tulkintansa niin vereslihaista, että se ei voi olla koskettamatta.

Veljet on mistään tinkimätön, hieno nykytanssiesitys, joka näyttää miten paljon ja mitä kaikkea liikkeellä pystytään ilmaisemaan, kun se todella osataan.

Vapautunutta liikkeellistä keskustelua

Johanna Ikolan Fuga on myös liikelähtöinen ja ennen kaikkea musiikkilähtöinen teos, sillä sen pohjana on J. S. Bachin sävellys ”Die Kunst der Fuge”.

Katsojien ympäröimälle näyttämölle rakentuu kuusiosainen esitys, jossa vuorottelevat musiikilliset ja musiikittomat osuudet. Ensin tanssijat hiljaisuudessa tavallaan esittelevät esityksen liikeaiheet, joita he sitten varioivat ja kehittelevät musiikin myötä. Myös hengitys ja sen eri nopeuksien käyttö liikkeen johdattelijana on osa teosta. Lopulta jäljelle jää pelkkä musiikki, joka saa vaikuttaa katsojaan valojen hitaasti himmetessä.

Esitys perustuu tanssijoiden Jouni Majaniemen, Unna Kitin ja Johanna Ikolan vahvalle keskinäiselle kontaktille. Vaikka teos on koreografioitu, se vaikuttaa hyvin vapautuneelta liikkeellisesti käydyltä keskustelulta tanssijoiden välillä. Tanssi on luonnollista, pakotonta ja rentoa. Se on yhtä abstraktia kuin Bachin musiikki. Siis vain liikettä ja sen muotojen kauneutta ilman sen syvällisempää tunnetta tai tarkoitusta. Liikettä liikkeen ilosta.

Latinankielinen sana fuga tarkoittaa pakoa ja pakenemista. Sitä myös tavallaan on Ikolan koreografia. Se ei tarvitse määrittelyä, esityksestä voi nauttia vain liikkeenä, mutta toisaalta halutessaan, kuten musiikkiinkin, siihen voi liittää haluamiaan sisältöjä, tunteita ja tunnetiloja.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Arvio Helsingin kaupunginteatterin Aikuisten joulukalenterista: Menevää jouluterapiaa

Kuva: Marko Mäkinen
Helsingin kaupunginteatterin tanssipoppoon joulushowssa hurvittelevat muun muassa Katri Soini (vasemmalla), Jyrki Kasper, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Leenamari Unho ja Emilia Nyman.

Pikkujoulujen vieton kiihkein aika lähestyy hyvää vauhtia. Samoin alkaa lähestyä se varsinainen joulukin. Tässä tilanteessa on oiva paikka ja mahdollisuus itse kunkin stressaantua tavalla tai toisella. Joko siksi, että inhoaa koko ajanjaksoa ja hössötystä tai siksi, että haluaisi kerrankin löytää tarpeeksi kepeän ja hauskan tavan juhlia ystävien tai työkavereiden kanssa.

Kumpaankin ongelmaan voi löytää apua Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmän joulushowsta ”Aikuisten joulukalenteri”.

Koreografi Jyrki Karttunen on jouluterapeutti Leo-Matti Kurkiaisen hahmossa avannut kaikille sopivan jouluterapian. Siitä voivat nauttia sekä ne, jotka suurin piirtein inhoavat koko joulu-sanaa että ne, jotka nimittävät itseään jouluihmisiksi.

Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmä, Hkt:n pieni näyttämö

Aikuisten joulukalenteri

Konsepti ja koreografia Jyrki Karttunen – Ohjaus Jyrki Karttunen, Kari Heiskanen – Dramaturgia Sanna Niemeläinen – Valot ja lavastus William Iles – Puvut Laura Dammert – Ääni Mauri Siirala – Laulujen sovitus Arttu Takalo – Naamiointi ja kampaukset Henri Karjalainen

Väljästi joulukalenterin luukkuihin liittyvään esitykseen mahtuvat kaikki yleisimmät kliseet, joita on käsitelty ironisesti, mutta hellästi. En pysty kuvittelemaan, että kukaan onnistuisi loukkaantumaan mistään. Silti täysin vailla hampaita ei olla.

Yksi terävimpiä osumia on Lucia. Heidi Naakan rankan upeasti esittämä ”alkuperäinen” sisilialaisnainen on kaikkea muuta kuin herkän eteerinen vaalea kynttiläneito.

Toisaalta herkkiäkin hetkiä on mukana kuten kaikkien tuntema ”Joulumaa”-laulu, joka Karttusen lausumana runona saa aivan erilaisia merkityksiä kuin laulettuna.

Yhteiseen terapiaan tietysti kuuluu, että yleisökin pääsee osallistumaan. He toimivat kilpailevina huutosakkeina bravo- ja buu-huutoineen, mutta myös aiheiden antajana esiintyjille eri tehtävissä. Ja koska vielä on jäljellä Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuotta, niin totta kai opetellaan yhteinen juhlatanssi, johon katsojat antavat liikkeiden aiheet. Kunnon shown tyyliin moni muukin ajankohtainen aihe vilahtelee mukana Trumpia myöten.

Esityksen toteuttavat sekä nykyiset että entiset tanssiryhmän jäsenet vierailijavahvistuksin. Meno on juuri niin tasokasta sekä tanssin että laulujen osalta kuin ryhmältä on totuttu odottamaankin. Homma svengaa, vauhtia piisaa ja tulkinnoissa on särmää.

Mukana on vino pino tuttuja joulukappaleita, ja pari vieraampaakin, mutta uudenlaisina sovituksina tai sitten vain taustatunnelmaa antamassa. Laura Dammertin puvut ampuvat yli niin kuin pitääkin ja William Ilesin valot viimeistelevät pyörivän näyttämön kokonaisuuden.

En ole varma, paraneeko tällä terapialla joulukammotuksestaan, mutta ihan viihdyttävä se on. Suuria ja syvällisiä ei tarvitse miettiä, mutta sen verran pikkupiikkejä on seassa, ettei myöskään täysin lösähdä.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Työväen Näyttämöpäivien esityksissä nousevat esiin suomalaisuus ja sen kipupisteet

Kuva: Kaisa Vuorinen
Tamperelainen Tukkateatteri näyttäytyy Mikkelin festivaalilla peräti kahdella esityksellä. Kuvassa niistä suur(Suomi)musikaali Luvattu maa.

Vuoden 2018 Työväen Näyttämöpäivien esitykset on valittu. Mikkelissä 42. kerran järjestettävälle harrastajateatterifestivaalille haki yhteensä 42 ryhmää, joista 12 valittiin tulevan festivaalin ohjelmistoon. Esitysvalinnat teki muun muassa Yĺioppilasteatterin taiteellisena veturina viimeksi toiminut teatteriohjaaja Sirpa Riuttala.

Valitut esitykset ovat:

Kajaanin harrastajateatteri: Beowulf & Grendel
Tukkateatteri (Tampere): Luvattu maa -suur(suomi)musikaali
Tukkateatteri: Parisuhdemonologit
Louhiteatteri (Eno): Kiitos kirjeestäsi
Ryhmä Neitilä (Kemijärvi): Pieta,
Jyväskylän Huoneteatteri: Sarasvatin Hiekkaa
Pyhtään Harrastajateatteri: Viulunsoittaja katolla
Järvenpään Teatteri: Vanja-eno
Tikkurilan Teatteri: Tyttö ja Varis
Miinan montun talviteatteri (Hausjärvi): Aina joku eksyy
Legioonateatteri (Tampere): Pelko Pois, Rosemarie!
Ilmaisukoulu Tuike (Helsinki): Adding Machine – erään herra Zeron tarina

Lisäksi vuoden 2018 Työväen Näyttämöpäivillä nähdään kutsuttuna esityksenä Otava Ensemblen ”Sanamyrsky”. Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama näytelmä kertoo ”kaiken Algot Untolan myrskyisästä vuodesta Satakunta-lehden salaisena päätoimittajana Porissa 1908″. Esitys on viimeinen osa vuonna 2013 alkanutta viisivuotista Maiju Lassila -sarjaa, ja se kantaesitettiin Hailuodon festivaaleilla heinäkuussa 2017.

Festivaalin kansainvälisenä vieraana nähdään virolaisen Saaremaa teaterinesitys ”Säärane mulk ehk sada vakka tangusoola”.

Kurotuksia tuntemattomaan

Valitsija Sirpa Riuttalan mukaan esitysten valitseminen ei ollut helppoa, sillä tärkeitä aiheita ja teemoja oli paljon.

– Harrastajateatterit ovat tarttuneet Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi suomalaisuutta, sen historiaa ja nykypäivää luotaaviin aiheisiin. Esiin nousee sukupolvesta toiseen periytyviä ongelmia alkoholista väkivaltaan, mutta myös tarinoita selviytymisestä ja sitkeydestä.

– Tämän vuoden ohjelmistoon on valittu esityksiä koko Suomen mitalta Kemijärveltä Helsinkiin. Esiintyjien ja esitysten moninaisuus on ollut minulle tärkeää. Harrastajateatterissa voi näyttämöllä nähdä ihan tavallisia ihmisiä ja erilaisia kehoja. Sellaisia, joita ei yleensä ammattiteatterissa näe. Toinen valintaperusteeni on ollut tuntemattomaan kurkottaminen. Yritys löytää uusia muotoja ja kokeilla asioita oman mukavuusalueen ulkopuolella”, Riuttala kuvailee valintaprosessia ja festivaalille valittuja esityksiä.

Keskustelua aiheesta

Arvio Hurjaruuthin Talvisirkuksesta: Mainio esitys pelien ja leikkien maailmasta

Kuva: Jouni Ihalainen
Ilma-akrobaatit Hertta ja Tähti (Inga Björn ja Onna Degerman) liidossa Hurjaruuthin Taslvisirkus Playssa.

Ihmiset vaalivat perinteitä varsinkin joulun lähestyessä. Monen perheen perinne on Tanssiteatteri Hurjaruuthin Talvisirkus. Joka vuosi odottaa mielenkiinnolla, mikä on sen tämän vuotinen aihe ja teema. Nyt se tuskin voisi olla enemmän ajassa kiinni. ”Talvisirkus Play” vie katsojat pelien maailmaan. Tietenkin ennen kaikkea kännykkä- ja videopelien, mutta myös perinteisempien yhdessä leikittävien pihapelien. Suomeksihan sana ”play” tarkoittaa pelaamisen ohella myös näyttelemistä ja leikkimistä.

Eikä tarvitse pelästyä, Talvisirkus Play ei heristele sormea pelaamiselle, vaan jopa muistuttaa, että leikkiminen ja leikkimieli ovat tärkeitä – myös aikuisille. Mutta sekin tehdään yhtään osoittelematta iloisesti pelin ja leikin tiimellyksessä.

Tanssiteatteri Hurjaruuth

Talvisirkus Play

Alkuperäisidea ja ohjaus Davide Giovanza – Musiikki Teho Majamäki – Hahmot ja puvut Riitta Röpelinen – Lavastus Aino Koski – Videot Joona Pettersson – Valot Antti Helminen – Ääni Antti Nykyri – Esiintyjät Inga Björn, Onna Degerman, Florian Grobéty, Simeoni Juoperi, Toivo Kautto, Elina Raasakka, Simon James Reynolds, Thomas Rose, Rosa Tyyskä, Jordan Webb

Playssa kaksi tyttöä Hertta ja Tähti – mainiot Inga Björn (klovni ja ilma-akrobaatti) ja Onna Degerman (ilma-akrobaatti) – joutuvat ihan konkreettisesti peliin mukaan. Takaisin päästäkseen heidän pitää ensinnäkin keksiä pelin säännöt ja sitten kerätä sata pistettä. Avukseen he saavat pingviini- ja possujoukkueet ja pelin johdattelijaksi räppäri Simeoni Juoperin, joka osuvien laulutekstien lisäksi taitaa myös breikkiä.

Ne, jotka ovat pelanneet enemmän kännykkä- ja muita pelejä, löytävät varmasti esityksen hahmoista paljon tuttuja hahmoja. Minä nautin Riitta Röpelisen räiskyvän värisistä puvuista ja vitsikkäästi toteutetuista pelihahmoista. Aino Kosken jättikokoisista kuutioista tai moduleista koostuva lavastus toimii loistavasti sekä esiintyjien että todella monipuolisesta kone- ja livemusiikista vastanneen Teho Majamäen esiintymisalustana, mutta myös Joona Petterssonin peleistä tekemien videoiden taustana.

Davide Giovanzana on Hurjaruuthin muutaman vuoden takainen löytö ohjaajaksi. Silloin hän ohjasi suurta suosiota saaneen Talvisirkus Kosmoksen. Nyt hänen kädenjälkensä on yhtä varmaa ja oikeaan osuvaa. Play kulkee kitkatta ja kaikki pelaa erinomaisesti yhteen. Esityksen tunnelma on keveän rento, eikä missään vaiheessa tule katkoja tai pinnistetyn oloista tekemistä.

Esityksen hyvin monipuolinen ja kansainvälinen taiteilijaryhmä on selvästi löytänyt yhteisen sävelen. Kukin tekee sujuvasti myös paljon muuta kuin ominta lajiaan. Mukana on sekä liinoilla että renkaalla toteutettua ilma-akobratiaa, duettona (!) tehty cyr-rengasnumero, eri korkeuksissa tehtyä ryhmäjongleerausta sekä huipennuksena trampoliiniosuus, jossa kirjaimellisesti hypitään seinille.

Talvisirkus Play vie katsojan sopivan jännittävälle ja hauskalle matkalle pelimaailmaan. Koko perheen esityksessä on nautittavaa seurattava niin pienelle kuin isommallekin pelaajalle. Ja saattaa sitä joutua hiemaan näyttämöllekin, kun possuilla ja pingviineillä pelattavaan mölkkyyn tarvitaan kaksi pelaajaa jumiin joutuneiden Hertan ja Tähden avuksi.

Annikki Alku

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta