Kun hänen kautensa vielä päättyy Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden aikaan, ei oikeastaan ollut muuta mahdollisuutta kuin tehdä esitys Suomesta, sen historiasta ja kaikesta siitä, mikä Greven ulkopuolisen silmin maassamme on arvostettavaa, hienoa ja huomionarvoista, suomalaista sisua unohtamatta.

Kun tekijöinä Greven lisäksi ovat maamme johtavat esitysvisualistit, valosuunnittelija Mikki Kunttu ja pukusuunnittelija Erika Turunen, ja musiikista vastaa säveltäjä Tuomas Kantelinen, ei sellaisista lähtökohdista voi syntyä kuin mahtava spektaakkeli.

Mukana ovat varmasti kaikki kliseet, joita maamme kansaan, historiaan ja erityisesti nykyaikaan liitetään. Mutta niin on pakko ollakin, kun aiheena on sekä menneisyytemme että nykyaikamme tärkeimmät, mutta myös vaikeimmat hetket ja aikajanana jääkaudesta tulevaisuuteen

Komea musiikillinen maisema

Kalevalanmaassa on paljon kaikkea. Niin paljon, että hieman vähempikin olisi riittänyt. Esitys ei oikein ehdi pysähtyä mihinkään, vaan vyöryy eteenpäin. Katsoja ei pääse keskittymään sen enempää komeisiin joukkokohtauksiin kuin herkkiin duettoihinkaan. Ja osa sinänsä mainioista Kansanmusiikkiyhtye Värttinän tai Kansallisoopperan kuoron lauluosuuksista on selvästi olemassa vain siksi, että tanssijat pääsevät vaihtamaan vaatteita.

Esitys kaikkine elementteineen on niin ylenpalttisen runsas, että lopulta sille väkisin antautuu. Varsinkin kun tunnelma melko raskaan ja totisenkin ensimmäisen näytöksen jälkeen väliajalta tullessa selvästi kevenee. Mukaan tulee aimo annos huumoria ja leikkimieltä.

1950-luvun tanssilavakohtaus on hersyvä ja maamme saavutukset niin kulttuurin, vaateteollisuuden, urheilun kuin politiikankin alalla, kännyköitä ja vihaisia lintuja unohtamatta käydään läpi nopeassa pilke silmäkulmassa tehdyssä kavalkadissa.

Koskettaviakin hetkiä on mukana. Yksi hienoimpia on sisällissodan kuvaus, joka toteutetaan Atte Kilpisen ja Ilja Bolotovin tanssimana koruttomana duettona P. J. Hannikaisen Suojelusenkeli-kappaleeseen.

Muutenkin esityksen musiikki tuottaa koko ajan ahaa-elämyksiä. Tuomas Kantelinen on yhdessä Greven kanssa koonnut monipuolisen ja komean kokonaisuuden, joka sisältää monia hyvinkin tuttuja teoksia, mutta aivan uudella tavalla sovitettuina tai tulkittuina.

Tärkeä tekijä musiikillisesti on myös harmonikkataiteilija Kimmo Pohjonen, joka soitollaan kommentoi tapahtumia läpi koko esityksen muuttaen hahmoaan vuosisatojen kulun mukaan.

Visuaalisesti vaikuttavaa

Visuaalisesti Kalevalanmaa on todella komea. Mikki Kuntun lavastus- ja valosuunnittelu hakee vertaistaan. Tilaa jäsennetään lukuisilla liikkuvilla valopylväillä ja uskomattomat projisoinnit luovat mielikuvituksellisia miljöitä, jotka levittäytyvät katsomoon asti.

Erika Turusen suunnittelemat lukemattomat puvut ovat myös aivan omaa luokkaansa. Niissä on mielikuvitusta, yksityiskohtia ja tarvittaessa huumoria. Ne ovat yhtä aikaa näyttäviä ja yksinkertaisia. Puvuilla myös ilmennetään historian kulkua hienovaraisen selkeästi.

Esityksen läpi kuljetaan eräänlaisen Suomenneidon eli Ainon kanssa. Hänen kanssaan muinaisuutemme ja historiamme tapahtumia kokevat Väinämöinen ja Ilmarinen. Lähemmäs nykyaikaa tullessa he muuttuvat tavallisemmiksi miehiksi Ainon säilyessä myyttisenä keskushahmona, jolla on myös tummempi puolensa, Ainon varjo.

Ja kun Kalevalanmaassa ollaan, niin ulkoista uhkaa läpi aikain aina nykyaikaan asti ilmentää Pohjan akka Louhi tyttärineen. Kun uhka ja vaino alkaa tuntua liian musertavalta, tarvitaan sisua. Sen on Greve tulkinnut hopea-asuiseksi pikkupojaksi, joka aina tarpeen tullen ilmestyy antamaan voimaa ja energiaa vaikeuksien voittamiseen.

Ensi-illassa Ainona, Väinämöisenä ja Ilmarisena tanssivat Linda Haakana, Samuli Poutanen ja Frans Valkama. Kukin teki hahmostaan niin moniulotteisen kuin nopeasti etenevä tarina antoi myöten, mikä välillä supistui vain muutamaan tunteeseen tai luonteenpiirteeseen. Ainon varjon tehtävä ei ihan avautunut, mikä ei ollut hahmon esittäjän Valeria Quintanan vika. Sisu-poikana hurmasi Rasmus Haavisto.

Kokonaisuutena ja koreografisesti Kalevalanmaa on aikamoinen sillisalaatti, jossa tanssillisestikin on paljon kaikkea. Liikekielellisesti varsinaista klassista balettia on melko vähän, lähinnä Pohjan akan ja hänen tyttäriensä osuuksissa. Muu koreografia on pääasiassa klassispohjaista nykytanssia. Ratkaisu sopii tällaiseen massiiviseen kavalkadimaiseen teokseen.

En sanoisi, että Kalevalanmaa jää suomalaiseen tanssihistoriaan, mutta aikamoisen vaikuttava Suomi100-juhlaesitys se on. Siinä on paljon hienoa tanssia, hengästyttäviä visuaalisia kuvia, upeasti soivaa musiikkia, hyviä oivalluksia ja roppa kaupalla positiivista otetta. Se on myös taatusti erilainen kuin mitä Kansallisbaletilta yleensä on totuttu odottamaan. Se vain on niin täynnä kaikkea, että katsojalle tulee ähky.

Annikki Alku