Musiikki

Arvio Kansallisteatterin Atlantiksesta: Bolero soi, aurinko hajoaa ja muutenkin on alinen tunnelma

Tuomo Manninen
Kääpiöiden yhteiskunnan kehityskaari kuparin löytämisestä rautakauteen käy Atlantis-näytelmässä sutjakkaasti. Kääpiöt vasemmalra Paul Holländer, Nora Raikamo, Antti LJ Pääkkönen, Karin Pacius, Sanna Hietala ja Miko Kivinen.
Tuomo Manninen
Kääpiöiden yhteiskunnan kehityskaari kuparin löytämisestä rautakauteen käy Atlantis-näytelmässä sutjakkaasti. Kääpiöt vasemmalra Paul Holländer, Nora Raikamo, Antti LJ Pääkkönen, Karin Pacius, Sanna Hietala ja Miko Kivinen.
Tuomo Manninen
Kääpiöiden yhteiskunnan kehityskaari kuparin löytämisestä rautakauteen käy Atlantis-näytelmässä sutjakkaasti. Kääpiöt vasemmalra Paul Holländer, Nora Raikamo, Antti LJ Pääkkönen, Karin Pacius, Sanna Hietala ja Miko Kivinen.

 

Inflatorisissa mitoissa viljelty käsite ”kulttiesitys” on varsinaisesti  jotain sellaista, että tietyt ihmisryhmät vaeltavat katsomaan tiettyä juttua vuosien saatossa  uudelleen ja uudelleen ja rakentavat itse esitykselle oman tarinan, saavat sen elämään omaa elämäänsä. Teatterissa kulttiesitys on kuitenkin hankala käsite taiteenlajin luonteen tähden: esitykset tulevat ensi-iltaan, niitä näytetään vaihtelevan pituisia kausia ja sitten ne haipuvat pois, jäävät vain muistoihimme jos ovat jäädäkseen.

Mutta jos teatterissa voisi syntyä kulttiesityksiä, Aurinkoteatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotanto ”Atlantiksella” olisi kaikki edellytykset sellaiseksi. Sen esittämistavassa, hahmoissa, värikkäässä ylöspanossa ja musiikissa on kaikkea sitä, joista kulttijutut syntyvät – vaikka nyt Rocky Horror Picture Show esimerkiksi.


TEATTERI

Aurinkoteatteri & Suomen Kansallisteatteri

Juha Mustanoja: Atlantis

Ohjaus Juha Mustanoja – Dramaturgia Outi Lahtinen – Lavastus Anne Karttunen – Puvut Noora Salmi – Naamiointi Kaisa Heijari – Demonihahmojen suunnittelu Heini Maaranen – Musiikin sävellys ja sovitus Juuso Voltti – Valot Pietu Pietiäinen – Ääni Maura Korhonen – Rooleissa Leea Klemola, Jussi Lehtonen, Vilma Putro, Sanna Hietala, Paul Holländer, Miko Kivinen,  Karin Pacius, Antti L. J. Pääkkönen ja Nora Raikamo

Harmi vaan, että Aurinkoteatterin skaalalla ”Atlantis” on myös aika kesy. Se on veikeä peikkosatu aikuisille, mutta ei samalla tavalla positiivisesti häiritsevä ja provokatiivinen kuin tämän teatterin monet aiemmat tuotannot. Olisivatko yhteistyökumppanin Kansallisteatterin arvokkaat puitteet hieman pehmentäneet kirjoittaja-ohjaaja Juha Mustanojan otetta? Tuskinpa sentään, näyttihän jo Aurinkoteatterin perustajiin  kuuluva Leea Klemola ”Maaseudun tulevaisuudellaan”, miten Kansallisen päänäyttämöllä voi pistää tuulemaan ja haisemaan.

Fantasiaa käsijarrulla

Tällä kertaa  Klemola on  keskeisessä roolissa näyttämöllä. Atlantiksen poskettomassa tarinassa hän esittää suurmanaaja Alvista, jonka itseriittoisuus katalysoi koko sen katastrofin, johon fantasian keskiössä oleva kääpiökansa ajautuu.

Hulvattoman älyvapaata juonta ei kannata tässä sen tarkemmin lähteä aukomaan, mutta todetaan sen verran, että kaikki alkaa siitä, kun maan alisissa kerroksissa asuvien kääpiöiden herkeämättä harrastamassa rumpumarssissa alkaa ilmetä epätahtisuutta. Tahtipukkoa heiluttava Alviss näkee virheitä kaikissa muissa kuin itsessään, minkä seurauksena kääpiöt alkavat peitellä ilmennyttä taitovajetta kullalla. Maan sisällä kultaa saadaan maankuoren yläkerroksesta, mutta se pitää ensi sulattaa, jotta se tippuisi alas. Siihen taas tarvitaan järeitä konsteja, mikä johtaa katastrofiin, kun kääpiöiden ja peikkojen universumi kerta kaikkiaan hajoaa. On lähdettävä pakoon, kohti maanpäällistä maailmaa. Mutta vain melkein, sillä alinen väki päätyy exoduksellaan merenpohjaan, jonne se perustaa uuden valtakuntansa. Mutta sitten tulee hirviötursas Kraaken, sieniongelma, kultapula ja… huhhuh, siinä vasta pieni kauhaisu isosta sopasta.

Mustanojan kirjoittama satu on kieltämättä hengästyttävä, mutta se etenee näyttämöllä jotenkin kulmikkaasti. Fantasiaan kuuluvaa lennokkuutta puuttuu. Varsinkin ensimmäisellä puoliskolla, kun ollaan vielä maankuoren sisässä, kääpiökansan ja sitä pomottavan peikkopoppoon välille ei synny yhteyttä. Kääpiöt rummuttavat, peikot tiedostavat ongelmia, kääpiöt rummuttavat taas ja esittelevät tarkkaan rajautuvia osaamisalueitaan, peikot paisuttelevat ongelmia ja kysyvät apua demoneilta, kääpiöt rumm…

Näin mennään, kunnes näyttämön peräseinällä loistava aurinko varisee palasina alas ja alkaa uusi elämä merellisessä maailmassa.

Toinen puolisko on jo paljon särmikkäämpi ja rytmiikaltaan vaihtelevampi. Satu alkaa saada myös hellyttävän opettavaisia yhteskunnallisia painotuksia. ”Tieto on valtaa” -slogan ja sen dissaaminen nousevat loppua kohden keskeisiksi teemoiksi. Postfaktuaalisen maailman kritiikki tulee alleviivatuksi. Välillä palaa kääpiöiden 2 500 vuoden ajan pieteetillä kokoama kirjastokin, mutta yksi kirja säästyy, suurmanaajan taikapöntön alle pönkäksi unohtunut Aristoteleen ”Runousoppi”. Siitä alkaa vaihe uus eli  loppunousu, kun kääpiöt alkavat viritellä komediaa ja tulevat vahingossa perustaneeksi teatterin, mistä syntyy myös aika mojova gägi.

Mainio soundtrack

Ohjaaja Mustanoja käyttää muhevasti musiikkia tarinanviennissä ja -rikastamisessa. Juuso Voltti on säveltänyt muutamia lauluja ja lisäksi sovittanut klassisesta sävellysaarteistosta aika huimia muunnelmia lähtien Ravelin Bolerosta, joka tulee tässä esityksessä hyvin tutuksi kääpiöiden rumpumarssina. Ja on siellä Straussin Zarathustraa ja Griegin Peer Gyntiä ja Tähtien sodan teemaakin, mikä kaikki  tällaiseen fantasiaviritykseen hyvin passaa.

Virkistävintä antia tarjoavat oikeastaan esityksen lavastaja, puvustaja, naamioija ja rekvisitöörit. Kääpiöiden, peikkojen ja demoneide asuissa ja habituksessa ei mielikuvitusta ole suitsittu. Vielä villimmäksi meno käy, kun kääpiöt ryhtyvät töihin: esimerkiksi kullanvalmistus- ja sienviljelyprosessit työkaluineen on kuvitettu herkullisesti.

Kääpiöt, niin yksilöllisiä ja erivärisiä kuin ovatkin, ovat näyttämöllä ennen kaikkea kollektiivi, joten näyttelijäjoukosta pääsevät erottumaan paremmin pomoporrasta räyhäkkäästi esittävä Leea Klemola sekä somasti toisiinsa kiinnittynyt peikkopari  Jussi Lehtonen ja Vilma Putro. Demoneista jää korvaan kaamea Kraaken, joka puhuu leveästi eteläpohjalaisittain, mutta hänelle onkin äänen antanut lapualaislähtöinen Antti LJ Pääkkönen.

 

 

 

 

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat