Kari Hotakainen (s. 1957) ei mene mustassa huumorissaan näin pitkälle, mutta myös hänen veistelynsä tuntuu saavan ikääntymisen myötä synkempiä sävyjä.

Bernhard ja Hotakainen ovat yhdestä asiasta samaa mieltä: ilman vitsailua olemassaoloaan tai yleistä typeryyttä ei kestä.

Pirkka-romaanisyrjähyppy Helmellä (2024) vauhtiin päästyään Hotakainen yllättää jälleen, tällä kertaa näytelmällä.

Tulevaa todennäköistä Finlandia-ehdokkuutta petaava keskustelu ajautuu sivuraiteille, kun tuttu mielistelevä haastattelija korvautuu hyökkäävämmällä Salla Joenperällä.

Kirjailija Mikael Taustajoen pasmat menevät sekaisin. Hän yrittää silti viljellä Paolo Coelhon kaltaiset laskelmoijat mieleen tuovia fraasejaan:

”Minusta on aina tuntunut siltä, että haluaisin kaivautua syvemmälle -”

Tämän konkreettisempaa ei Taustajoelta aluksi irtoa. Hän on vetänyt oraakkelikirjailijan roolia nuoleskellen palkintolautakuntia ja ylemmän keskiluokan lukijoitaan, tarjoten heille keskitien sanataidetta.

Rahan tai menestyksen tavoittelun sijaan mies väittää olevansa kirjallisuuden nöyrä palvelija:

”Rehellisyys tietyllä tavalla puhdistaa, kirkastaa tekstiä… totuus ei pala tulessakaan -”

HOTAKAISEN näytelmässä sohitaan erityisen pistävästi narsismia, äänikirjoja ja kulttuurimme kiihtyvää kaupallistumista, jota nykymuotoiset Helsingin Kirjamessut edustavat. Niissä kun ei enää edes myydä kirjaa, vaan kirjailijaa, tuotetta nimeltä ihminen.

Taustajoki on yksi monista, jotka ovat valmiita myymään itsensä ja läheisensä sopivasta summasta. Hän on tehtaillut kaupaksi käyneitä ja kehuttuja romaaneja, joiden aiheet ovat vaihdelleet kulloinkin muodissa olleiden ilmiöiden mukaan.

On orpolapsen näkökulmaa tarjoavaa sotaromaania, true crime -liioittelua ja, mikä naurettavinta, Karl Ove Knausgårdin vanavetistä autofiktiota, jolla Taustajoki kaavailee viimeinkin saavansa Finlandian. Palkintopuhekin on kirjoitettu valmiiksi.

Sallan ja Mikaelin välinen kitka selitetään näytelmän jatkuessa. Mullistavia käänteitä ei ole tiedossa, koska Hotakainen ei taida pitää sellaisista, mutta ammattimiehenä hän osaa lopettaa tämänkin tarinansa ajoissa.

LAVASTUS ja valaistus pidetään yksinkertaisina huomion kiinnittämiseksi näyttelijöihin. Kataja ja Strang tekevät mainiota työtä, vaikka heidän esittämänsä hahmot ovatkin karikatyyrejä, eikä heidän ole tarkoitus jättää pysyvää muistijälkeä.

Ahdistunutta Mikaelia ja naisten voimaantumisella ratsastavaa Sallaa on helppo nälviä, kuten näytelmän edetessä tapahtuva roolien vaihtuminenkin osoittaa. Ensin Salla kiusaa kysymyksillään Mikaelia, sitten mies pääsee vauhtiin haastaen kollegansa.

Yhteenotto keskeytyy ärsyttäviin messukuulutuksiin, joilla mainostetaan muiden lavojen tapahtumia. Ne ovat alleviivatun ääliömäisiä:

”Hyvät kirjamessuvieraat, tärkeä tiedotus: Anni Polva -lavalla julkistetaan hetken kuluttua Vuoden Äänikirjan Kuuntelija palkinto, joka myönnetään henkilölle, joka on kuunnellut vuoden aikana vähintään 3 000 tuntia kirjallisuuden tapaista aineistoa.”

Toisaalta todellisuushan on vähintään yhtä typerä, vaikka se osataankin myydä meille kuluttajille ovelammin. Kirjamessujen ongelma lieneekin se, ettei se ole tarpeeksi älytön, vaan huumorikin pysyy melko kilttinä:

”Miten osasit eläytyä Siljan kohtaloon, vaikka itse olet hyvinvoiva, meren eläviä ja tuontioluita nauttiva keskiluokkainen mies?”

Hotakainen osaa toki ottaa huomioon tilaajana toimineen Suomen Komediateatterin tarpeet. Sinne tuskin kukaan menee odottaen kokeellista taidetta tai törkeää vitsailua.

Kirjamessut on rajuimmillaan toksisen maskuliinisuuden perikuvaksi paljastuvan Mikaelin parjatessa Sallaa:

”Olet ajassa kiinni kuin puolukka paskassa ja käytät vähemmistöjä omiin tarkoituksiisi. Sinä olet Salla raukkaparka ihan tavallinen, valheellinen opportunisti.”

Kari Hotakainen. KUVA MATTI RAJALA

KIRJAILIJA ja haastattelija eivät sentään päädy kuristamaan toisiaan, vaan heille tarjotaan mahdollisuutta sovitukseen. Hotakainen kehottaa heidän kauttaan unohtamaan teeskentelyn.

Olkaamme inhimillisen haavoittuvaisia sen sijaan, että esittäisimme teräsmiehiä ja -naisia. Näin pääsemme eroon itsemme palvomisesta ja voimme samalla poistaa sosiaalisen median tilimme.

Kirjamessujen loppu avautuu kuitenkin myös kyyniselle tulkinnalle, jossa kaikki Jumalaa myöten ovat heittäytyneet rähmälleen kaupallisuuden alttarin eteen ja toivo on menetetty.

Haluammeko elää näin? Emme tietenkään, mutta onko meillä vaihtoehtoja kapitalismin puristuksessa?

Tuomas Kyrö osui oikeaan määritellessään komedian kuningaslajiksi.

Hotakainen onnistuu Kirjamessuissa taas yhdistämään naureskelun pohdiskeluun. Hänen kynänsä ei ole enää yhtä terävä kuin vanhoina hyvinä aikoina, mutta hänellä on yhä sanottavaa yhteiskuntamme tolasta.

Ja mikä parasta, hänen uusi tarinansa on enemmän toiveikas kuin pessimistinen. Tällainen asenne tuntuu erityisen tärkeältä nykyään.

Thomas Bernhardin tyylisestä synkistelystä ollaan siis onneksi kaukana.