Demokraatti arvioi kolme lasten ja aikuisten yhteistä kuvakirjaa.

Marjo Jääskä

Ted Forsströmin ja Åsa Lucanderin kuvakirjan kissasankari Sulo on melkoinen tapaus.

Hiukan Jim Davisin sarjakuvakissa Karvista muistuttava katti on kiinnostunut lähinnä siitä, miten ja milloin saa seuraavan aterian. Syömisten tavoittelun varaan rakentuu myös kirjan tarina.

Kirjan aloitusaukeamalla Sulo hiippailee hiirijahdissa, mutta myöhemmin itsenäisestä ruoanhankinnasta ei ole tietoakaan. Kissanrontti kerjää murkinaa vuoron perään perheen kaikilta jäseniltä.

Toisistaan tietämättä he ruokkivat kattia ja lopulta Sulo on hotkinut kitaansa kuivamuonan lisäksi pakastekalapuikkoja, grillikanaa ja kokonaisen juuston.

Kun totuus selviää perheelle, Sulon kuonon eteen ei enää ilmaannu ruokakuppi, vaan pieni kulhollinen vettä. Kissan on tietysti tehtävä tästä omat johtopäätöksensä…

Riemastuttava kirja kuvaa osuvasti lemmikkiperheissä tuttua arkea, jossa eletään eläinystävän ehdoilla. Ihmiset ovat lähinnä kissan henkilökuntaa ja Sulollakin on tehokkaat konstinsa keskeyttää äidin tärkeä etäkokous tai isän ja vauvan päiväunihetki.

Johannes Ekholmin suomennoksessa tarinaa kerrotaan sekä suorasanaisen toteavasti, että hupaisasti riimitellen. Varsinkin Sulon kommenteissa on sähäkkyyttä: ”Tässä on kuppini, tarvitsen ruokaa! Prinsessakakkua siihen tuokaa!”

Åsa Lucanderin kuvituksen keskiössä on Sulo itse, kaikkine mahdollisine tunnetiloineen. Oranssiraidallinen otus näyttää usein ärtyneeltä, tyytymättömältä tai kiihtyneeltä, mutta joskus myös tyytyväiseltä ja raukealta.

Aivan huippu on kuva, jossa Sulo seisoo takakäpäliensä varassa odottamassa äidin tarjoilemaa kalapuikkoannosta. Aseistariisuvan herttainen ilme naurattaa, kun muistaa minkälaisena rähisijänä katti esiintyi edellisillä aukeamilla.

Sulon ohella kuvituksessa ihastuttavat lempeää elämänmakua huokuvat interiöörit. Yksityiskohtia riittää tutkittavaksi, mutta aukeamat eivät silti ole täyteen dumpattuja. Myös sopusointuiset värit houkuttelevat tarttumaan kirjaan.

LEENA VIRTASEN kirjoittaman ja Sanna Pelliccionin kuvittaman Suomen supernaisia -sarjan seitsemännessä osassa sukelletaan syvälle musiikin maailmaan.

Koskettavan kauniissa ja herkässä kuvakirjassa päähenkilönä on yksi Suomen kansainvälisesti tunnetuimmista henkilöistä, säveltäjä Kaija Saariaho.

Vuonna 2023 kuolleen Saariahon elämää kuvataan lyhyin, löyhän kronologisesti etenevin katkelmin. Osuvista poiminnoista käy hyvin ilmi se pakottava hurma, jota Saariaho ääniä kohtaan tunsi.

Jo lapsena Saariaho koki musiikin poikkeuksellisen voimakkaasti. Suloinen kohtaus esimerkiksi kertoo, miten musiikki soi pienen Kaijan sisällä. ”Hän kuuli säveliä vielä iltaisin tyynyn läpi. Nukkumaan mennessä Kaija pyysi: Äiti, suljetko tyynyn?”

Leena Virtasen kirjoittama teksti on upean pelkistettyä ja tihentynyttä, ja se puhuttelee varmasti kaikenikäisiä. Lukijaa sivistetään tyylikkäästi ja vaivihkaa, ilman, että mukaan lipsahtaa opettavaisuuden makua.

Vähäeleisesti esimerkiksi kerrotaan, minkälainen sävellysmuoto on ooppera ja muistutetaan siitä, minkälaisia tietokoneet olivat vuosikymmeniä sitten, kun Saariaho aloitteli tutkimaan niiden musiikillisia mahdollisuuksia.

Tekstipätkät ja Sanna Pelliccionin kuvitus hengittävät läpi kirjan samassa rytmissä ja kietoutuvat tiiviisti toisiinsa. Esimerkiksi visualisoinnit siitä, miltä Saariahon musiikki kuulostaa tai miten hän näki äänet väreinä ja viehättyi voimista ja vastavoimista, ovat pysäyttäviä.

Aukeamille levittäytyy väripintoja, kollaaseja ja kuulaalla viivalla piirrettyjä kuvioita ja tekstejä, mutta myös hennonvoimakkain vedoin hahmoteltuja ihmishahmoja.

Olen pitänyt sarjan jokaisesta teoksesta, mutta Saariahosta kertovassa kirjassa on poikkeuksellista vetovoimaa ja syvyyttä.

Lukukokemus voi kuitenkin jäädä vajaaksi, jos kirjan hotkaisee ohimennen. Samoin kuin Saariahon musiikin, myös Virtasen ja Pelliccionin teoksen äärelle on syytä rauhoittua.

KISSAKOHELLUKSEN ja säveltäjätarinan lisäksi lapsen ja aikuisen yhteiseen lukutuokioon ja juttelun virikkeeksi sopii erinomaisesti myös Ninka Reitun kuvakirja Isot ja pienet kysymykset.

Kolmesta aiemmasta kirjasta tutut Iso ja Pieni pohtivat monenmoista, monilta eri elämänalueilta. Onko tähdissä elämää? Kuka keksi kiireen? Mitä muurahaiset tekevät, kun pesä on valmis? Miksi joskus itkettää, vaikka on iloinen?

Mekaanista kysymys/vastaus-vuorottelua kirja ei kuitenkaan ole, vaan Reittu varioi taitavasti perusideaa. Välillä kysymykset ketjuuntuvat ryppäiksi, toisinaan jostakin asiasta pysähdytään keskustelemaan pitempään.

Sarjan edellisten kirjojen tapaan teoksen ytimessä on Ison ja Pienen lämmin ja rakastava suhde. Myös kirjan loppukaarroksessa esitetty kysymys liittyy tähän. Pieni miettii, onko maailman vahvin voima tuuli, myrskyävä meri vai tulivuorenpurkaus, mutta Iso tietää: ”Maailman vahvin voima on rakkaus.”

Kirjan visuaalinen ilme poikkeaa hieman aiemmista. Jyrkän valkoiset taustat ovat pääosin korvautuneet lempeillä pastellisävyillä ja voimakkaan tasaisia väripintoja on muutenkin vähemmän.

Esimerkiksi Ison ja Pienen supersankariviittojen musta vivahtaa nyt paikoin harmaaseen. Muutos on onnistunut, ja pehmeämpi kuvitus tukee hyvin teoksen ideaa siitä, että selkeitä vastauksia tärkeämpää on ”jatkaa ihmettelyä ja tutkimista”.

Kuvat ja teksti ovat erinomaisesti tasapainossa sekä asettelun että sisällön puolesta. Niin valoisat kuin tummemmat tunnelmat käyvät selviksi ensivilkaisulla.

Valtava synkkä savupilvi esimerkiksi kiteyttää hienosti tekstin ajatukset uutisista ja maailman tapahtumista, ja niiden herättämistä tunteista.