Ehkä Marian totuuden ihan alkuperäisintä nimeä ei voitu meillä käyttää, koska tuolla pelkistetyllä Maria-nimellä teattereissa pyöri vielä tämän vuoden alussa Pablo Larrainin vaikuttava fiktio Maria Callasin viimeisistä päivistä.

Sitä lopullista totuutta näyttelijä Maria Schneiderin vaiheista Paludin elokuva ei kerro. Se vain tuo oman fiktionsa kautta näkyväksi elokuvamaailmassa vuosikymmenien varrella velloneen polemiikin ja mediassa lööppiluokkaan joskus korotetut huhut nuoren, tuolloin 19-vuotiaan Maria Schneiderin kohtelusta Bernardo Bertoluccin ohjaaman Viimeinen tango Pariisissa -elokuvan kuvauksissa 1970-luvun alussa.

Tuosta vanhenevan miehen intohimosta nuoreen tyttöön kertovasta elokuvasta ei ehkä olisi noussut niin suurta kohua, jollei Bertolucci olisi saanut miesroolia esittämään itsensä Marlon Brandon.

MYÖS PALUDIN elokuva kulminoituu juuri tuon kohtauksen ympärille.

Se näyttää raaadollisesti, miten ohjaaja varoittamatta heittää kokemattoman Marian arveluttavaan kuvaustilanteeseen, johon maailmantähti Brando suhtautuu metodinäyttelijän rutiinilla: ”Tämä on vain elokuvaa”, hän supisee Marian korvaan.

Brando toki sanoi joskus myöhemmin haastattelussa tunteneensa syyllisyyttä tuosta kohtauksesta.

On sanottu, että Tangon kliimaksikohtauksessa ei valkokankaalla pyristellyt fiktiohenkilö Jeanne vaan ihan todellinen Maria Schneider. Bertolucci itse kertoi kokeneensa syyllisyyttä kohtauksesta, mutta ei katunut sen teettämistä.

Fiktiivisen Marian kiivas kommentti kohtauksesta, että hän joutui ”Tangossa” tavallaan kahden miehen, Bertoluccin ja Brandon, raiskaamaksi on painava, mutta jotenkin ristiriidassa sen kanssa, miten tämä elokuva esittää Brandon. Häntä katsotaan ikään kuin filmitähteä ympäröivän sädekehän ulkopuolelta, tarkentamatta ja pureutumatta.

Kun Bertolucci (Giuseppe Maggio) kuvataan varsin itseriittoisena paskiaisena, Brando näyttäytyy enempi mentorimaisen etäisenä, useimmissa hektisissä tilanteissa vähän poissaolevana.

Marlon (Matt Dillon) ja Maria (Anamaria Vartolomei) valmiina ottoon.

Juuri noissa ”Tangon” making of -tyyppisissä kohtauksissa Paludin elokuva on joka tapauksessa parhaimmillaan, tiheimmillään.

Myös seuraukset näytetään raadollisina: oikeassa elämässähän Maria traumatisoitui kokemastaan niin vakavasti, että ajautui vuosiksi huume- ja viinakierteeseen saamatta tuolloin hyvin miesvaltaisessa elokuvamaailmassa ymmärrystä osakseen. Hänestä vain yritettiin leipoa uutta seksisymbolia tarjoamalla hänelle toinen toistaan mauttomampia rooleja.

58-vuotiaana syöpään kuolleen Schneiderin Tangon jälkeinen ura sujui aika vaatimattomien elokuvaroolien merkeissä lukuunottamatta Michelangelo Antonionin Ammatti: reportteria.

Marian totuuden käsikirjoittaja on ottanut – kai elämäkerrallisuutta tavoitellakseen – vähän liikaa tauhkaa elokuvan tilkkeeksi, kun se kuitenkin kiteytyy yhden kuuluisan kohtauksen ja sen naisosalliselleen aiheuttaman syöksykierteen ympärille.

Alussa esimerkiksi viritellään kirpeä konflikti Marian ja hänen äitinsä välille, mutta tämä perhesuhteen rikkoutuminen jätetään sitten aika lailla silleen.

Anamaria Vartolomei tekee Marian roolin myötäelävästi. Roolihan on aika haastava ja monimutkainen tämän päivän perspektiivistä, kun pitää esimerkiksi heittäytyä rekonstruktioon elokuvakohtauksesta, joka teki aikoinaan näyttelijästään puheenaiheen, mutta rikkoi myös hänen mielensä.

Matt Dillon on kulmikkaamista piirteistään huolimatta viisikymppisen säyseänä Brandona uskottava. Hahmon sisäänkirjoitettuun monumentalisuuteen nähden rooli on elokuvassa kuitenkin yllättävän pieni, jopa sivuosa ainakin Vartolomeihin verrattuna.

NYT #METOON ja elokuvatuotantojen intiimikoordinaattorien eli läheisyyskoreografien aikakaudella Marian kohtaloa on vaikea kuvitella tapahtuvaksi, vaikka nuorelle näyttelijällä olisi minkälainen Brando-luokan suuruus vastapuolena.

Marian totuudessa ohjaus ja käsikirjoitus jättävät polttavan aiheensa käsittelyn kuitenkin aika pinnalliseksi ja pehmeäksi. Uhri ja hänen kurja kohtalonsa piirtyvät selvästi, mutta se miksi hänellä ei ollut mahdollisuutta taistella kohtaloaan vastaan, ja mikä oli ajan henki 1970-luvun elokuvamaailmassa jää irtorepliikkien varaan.

Elokuvaa elokuvanteosta -alagenreen Marian totuus on kiinnostava, vanhoihin spekulaatioihin tarttuva ja niitä valaiseva lisä, mutta tässä lajissa on nähty sykähdyttävämpiäkin teoksia. Truffaut’n Amerikkalainen yö ja Altmanin The Player tulevat mieleen päällimmäisinä.