”Arvoisa puhemies! SDP:lle eivät menoleikkaukset maistu, mutta luottamus sosialismiin on SDP:n valuuttaa.”

Näin dramaattisesti valtiovarainministeri Riikka Purra (ps.) aloitti demarien vaihtoehtobudjetin kommentoimisen eduskunnan täysistunnossa marraskuun 25. päivänä.

(SDP:n poliittisessa ohjelmassa vuodelta 2020 ei edes mainita sosialismi-sanaa.)

Näytelmän vuorosanat hieman vaihtelevat, mutta sisältö pysyy usein samankaltaisena, usein historian ikäviin tai puolueiden noloihin hetkiin viittaavana.

Viime vuonna varjobudjettien esittelyn jälkeen Purra loihe lausumaan:

”SDP:n linja periytyy toisen internationaalin ja Forssan kokouksen ajoilta. Taloudellisia rajoitteita ei sosialismissa ole.”

(Toinen internationaali oli Euroopan demarien ja ay-liikkeen kansainvälinen yhteistyöjärjestö vuosina 1889-1914. Forssan kokous pidettiin 1903.)

ENITEN vaihtoehtobudjetit työllistävät oppositiopuolueita ja eduskunnan tietopalvelua, joka tekee opposition vaihtoehdoista vaikutusarvioita.

Demareiden tuoreimmassa vaihtoehtobudjetissa on 68 sivua erilaisia laskelmia ja perusteluja, miksi valtion budjetti kannattaisi rakentaa joiltakin osin toisin kuin nyt.

Samoin muut oppositiopuolueet ovat tehneet omat ponnistelunsa esittäessään vaihtoehtoja hallituksen talouspolitiikan linjauksilla.

Hallituksen talousarvioon – keltaiseen kirjajärkäleeseen – ei tule kaiken uurastuksen jälkeen mitään muutoksia.

Joku voi pohtia, onko tällaisessa teatterissa mitään järkeä.

YLIOPISTOTUTKIJA ja poliittisen historian dosentti Jenni Karimäki Itä-Suomen yliopistosta sanoo, että vaihtoehtobudjetit antavat oppositiolle parin päivän mittaisen julkisuusikkunan kertoa talousajattelustaan kaikelle kansalle.

Erityisen merkityksellistä tämä on pienille puolueille, jotka eivät ole selvästi profiloituneet talouspolitiikassa.

– Talouspolitiikan keskustelua hallitsevat edelleen muutamat suuret puolueet. Kokoomus on pitkään ollut sellainen, ja toisaalta kokoomuksen vastapuolena SDP, Karimäki sanoo.

– Erityisesti vihreät ovat kokeneet, että heidän talouspoliittiset näkemyksensä jäävät helposti muiden teemojen varjoon. Heiltä harvoin kysytään niistä. Vihreät on se taho, johon otetaan yhteyttä ympäristö- ja ilmastokysymyksissä.

Sama koskee myös vasemmistoliittoa, joka joutuu usein esittämään talouslinjansa suhteessa demareihin. Karimäen mukaan vaihtoehtobudjetti toimii heille keinona profiloitua vasemmiston sisällä.

Varjobudjeteissaan vasemmistoliitto tekee ideologisesti terävämpiä avauksia, joiden toteutuskelpoisuus hallitusneuvotteluissa voi olla rajallinen – mutta joiden tarkoituksena onkin näyttää, minkälaisia asioita puolue haluaa ajaa.

Myös keskustalle varjobudjetti on tarpeellinen väline oman linjan kirkastamiseen. Puolueen talouspoliittinen identiteetti ei istu luontevasti oikeisto-vasemmisto-akselin kumpaankaan päähän, ja sen täytyy näyttää äänestäjilleen, millaista keskitietä se tarjoaisi.

SUOMESSA varjobudjetteja on tehty vasta vuodesta 1988 alkaen: silloin tavan aloittivat ensimmäisenä eduskuntapuolueena vihreät.

Karimäki näkee vaihtoehtobudjetit opposition toiminnan kannalta mielekkäinä, koska 1990-luvulla tehtyjen valtiosääntöuudistuksien myötä hallitukselle pyrittiin varmistamaan tietynlainen työrauha.

Kun luovuttiin lakien lepäämään jättämiseen liittyvästä säännöstöstä ja karsittiin määräenemmistösääntöjä, opposition mahdollisuudet jarruttaa tai muokata hallituksen esityksiä supistuivat selvästi.

– Hallituspuolueilla on neljä vuotta aikaa tehdä valitsemaansa politiikkaa, jos vaan saavat omat rivinsä pysymään suorassa, Karimäki sanoo.

Kun valtiosäännön tarjoamat vaikutuskanavat kaventuivat, oppositio alkoi etsiä uusia tapoja saada oma talouspoliittinen viestinsä esiin.

Tässä tilanteessa varjobudjettien merkitys nousi, ja näin ne toimivat talouspoliittisen keskustelun vauhdittajina ja parlamentaarisen järjestelmän kriittisinä täydentäjinä.

DRAAMAILUN vastineeksi vaihtoehtobudjeteilla on Helsingin yliopiston julkistalouden professorin Roope Uusitalon mielestä myös aitoa informaatioarvoa.

– Vaikka sitä voi sanoa myös näytelmäksi, kyllä se jossain määrin jäsentää opposition kritiikkiä sillä tavalla, että opposition kritiikki ei ole sitä, että kaikki, mitä hallitus tekee, on väärin, Uusitalo sanoo.

Varjobudjetti osoittaa, mitä hallituksen politiikan tilalle oikeasti tarjotaan. Uusitalon mukaan tämä kokonaisuuden hahmottaminen on varjobudjettien keskeinen hyöty verrattuna siihen, että oppositio vain ampuisi yksittäisiä esityksiä alas.

Ne näyttävät, mihin oppositio kääntäisi talouspolitiikan suunnan – ja tekevät hallituskritiikistä ymmärrettävämpää myös suurelle yleisölle.

Uusitalo kuitenkin epäilee, että aika harva seuraa intensiivisesti vaihtoehtobudjettia koskevia keskusteluja. Tämä osaltaan voi vahvistaa näytelmällistä asetelmaa: samat rituaalit toistuvat vuodesta toiseen, ja keskustelun yleisö pysyy pienenä.

– Suomalaisen poliittisen keskustelun ongelmana on syyttelyn meininki. Tämä toistuu hallituksen väristä riippumatta, Uusitalo sanoo.

– Se on opposition tehtävä, että se kritisoi hallitusta. Mutta se, että hallitus kritisoi oppositiota, ei sinänsä ole hallituksen tehtävä.

Hallitusten pitäisi hänen mukaansa keskittyä perustelemaan omaa politiikkaansa – ei kommentoimaan opposition vaihtoehtoja.

Ylimääräinen poliittinen teatteri vie huomion pois sisällöistä ja vähentää kansalaisten kiinnostusta seurata budjettikeskusteluja.

VAIHTOEHTOJEN LAATIMINEN hallitukselle ei ole suomalainen erikoisuus. Useissa maissa on samankaltaisia tapoja avata opposition linjauksia, ja joissain maissa järjestelmä on Suomea kehittyneempi. Muun muassa ruotsalaisilla on vastaavanlainen käytäntö kuin meillä.

– Hollannissa on vielä pidemmälle menevä systeemi. Siellä riippumaton organisaatio laskee kokonaan auki opposition vaihtoehtobudjetit, Uusitalo sanoo.

– Suomessa iso askel eteenpäin on ollut se, että eduskunnan tietopalvelu sai sellaiset resurssit, että se pystyy laskemaan myös oppositiolle niiden vaihtoehtobudjettien ja vaihtoehtoisen politiikan kustannuksia. Siten nämä ovat saaneet taakseen realismia, kun lasketaan, mitä vaihtoehtoinen politiikka voisi tarkoittaa euroina.

Vielä viime vuosikymmenelle asti vaihtoehtobudjetit olivat melko heppoisia kyhäelmiä, koska oppositiolla ei ollut kunnollisia työvälineitä vaikutusarviointeihin.

Tilanne muuttui runsas vuosikymmen sitten, kun eduskunnan tietopalvelun ekonomistit tulivat hätiin. Heidän laskenta-apunsa on vahvistanut koko järjestelmän uskottavuutta.

– Ennen tietopalvelun käyttöä vaihtoehdot saattoivat olla hihasta heitettyjä papereita, joiden käyttöarvo oli pieni. Nyt vaikutuksista syntyy vähintään karkea käsitys, Uusitalo sanoo.

Vaikka hallitukset eivät reagoi varjobudjettien ehdotuksiin, niillä voidaan valmistella talouslinjauksia tulevaisuutta varten.

Kun oppositiossa ollut kokoomus teki vuonna 2022 vaihtoehtobudjetin, se siirtyi monilta osin hallitusohjelmaan seuraavan vuoden eduskuntavaalien jälkeen.

TALOUSEHDOTUKSISSAAN oppositiopuolueet tasapainottelevat sen välillä, mikä on poliittisesti turvallista ja mikä ideologisesti kunnianhimoista – mutta riskialtista ja äänestäjiä karkottavaa.

Turvallisia avauksia ovat esimerkiksi veronkevennykset laajoille äänestäjäryhmille, kuten keskiluokkaan tai pienituloisiin. Ne koetaan oikeudenmukaisiksi ja istuvat useamman puolueen talouspoliittiseen traditioon. Näitä linjauksia on myös helpompi puolustaa, koska ne eivät vaadi radikaalia muutosta rakenteisiin tai budjettivalintoihin.

Niitä löytyi tänä vuonna kosolti opposition vaihtoehtobudjeteista.

Riskipitoisia ovat sen sijaan puhtaasti ideologian pohjalta syntyvät esitykset, joiden toteutuminen olisi epärealistista.

Karimäki nostaa yhdeksi esimerkiksi vasemmistoliiton vaatimuksen 12 kuukauden työllisyystakuusta pitkäaikaistyöttömille.

– Ehkä tässä maailmanajassa voi olla haastava, että tällaisen ehdotuksen taakse löydettäisiin poliittinen koalitio, Karimäki sanoo.

– Nämä ovat niitä avauksia, jotka kumpuavat puolueiden ideologisesta perinteestä ja joiden toteutuminen edellyttäisi aika paljon vastaantuloa muilta puolueilta.

Aatteellisesti vahvat avaukset eivät olekaan tarkoitettu tulevia hallitusneuvotteluja varten, vaan ne toimivat identiteettipolitiikan välineinä.

Niillä puolue kertoo omilleen, mitä se aidosti edustaisi, jos kompromisseja ei tarvitsisi muiden kanssa tehdä.

DEMARIEN tämän syksyn budjettivaihtoehdossa näkyy, että puolueen talouslinja on siirtynyt aiempaan verrattuna hieman enemmän oikealle. Raamit ovat tiukemmalla kuin hallituksen ”oikeassa” versiossa, ja veronkevennyksiä tarjoillaan keskiluokallekin.

– Puoluekannatusmittauksissa on näkynyt viime eduskuntavaalien jälkeen jonkin verran liikehdintää oikeisto-vasemmisto-rajan yli. SDP:n kannattajiksi on tausta-aineistojen perusteella ollut liikettä myös keskilinjan yli oikealta puolelta, Jenni Karimäki sanoo.

Suomessa oli pitkän ajan tilanne, jossa punavihreät puolueet taistelivat samoista äänestäjistä. Se tarkoitti, että kun joku näistä puolueista voitti ne äänet, muut kärsivät tilanteesta.

– Nähtäväksi jää, tapahtuuko tulevissa vaaleissa keskilinjan ylittävää liikehdintää, ja nimenomaan niin päin, että oikeistopuolen vasemmasta laidasta äänestäjiä liikkuisi vasemmalle.

Keskivertoäänestäjä on hieman keskilinjan oikealla puolella, joten laajemman äänestäjäkunnan haaliminen tarkoittanee avautumista siihen suuntaan.

– Aikaisemmin esimerkiksi vihreät pystyi tavoittamaan kokoomuksen sinivihreässä laidassa olevia äänestäjiä. Samoin SDP:n oikea laita voi puhutella kokoomuksen tai keskustan vasenta laitaa, Karimäki sanoo.

SUOMALAISEN talouspolitiikan tämän syksyn uutuus on velkajarru. Kyseessä on siis lakiin kirjattava rajoitus, joka määrää tavoitteen siitä, kuinka paljon Suomella saa olla julkista velkaa.

Velkaantumishuoli näkyy jo tämän vuoden vaihtoehtobudjeteissa. Avokätisyyden lisäksi niissä on huomioitu sopeuttamisen tarvetta, ainakin jotenkin.

Koska suurimmat puolueet ovat periaatteessa sitoutuneet velkajarrun noudattamiseen, tämä rajaa jo etukäteen varjobudjettien liikkumavaraa myös tulevaisuudessa.

– Velkajarru ei tietenkään tarkoita sitä, että keinojen täytyisi olla samanlaisia. Toki edelleen voidaan puhua menoleikkauksista erilaisiin kohteisiin tai erilaisista veronkorotuksista. Nyt on kuitenkin ehkä epärealistisempaa puhua isoista panostuksista uusiin kohteisiin tai isoista veronalennuksista, koska velkajarrutyöryhmä varmaankin karsisi ne pois, Roope Uusitalo sanoo.

Hän pelkää, että velkajarru tulee johtamaan entistä luovempiin vaikutusarvioihin vaihtoehtobudjeteissa ja laajemminkin talouspolitiikassa.

– Saattaa olla, että ei nähdä yhtään veronalennusta, joka ei ”maksaisi itseään takaisin” tulevaisuudessa, eikä yhtään menolisäystä, joka ei olisi pitkällä aikavälillä kannattava investointi, Uusitalo sanoo.

– Talousraami, joka on kieltämättä tiukka, voi lisätä sellaista luovuutta, että halutaan ajatella tai ainakin uskotella äänestäjille, että politiikka – jota ajetaan ihan muusta syystä – tuottaisi julkiseen talouteen positiivisia tai ainakin neutraaleja vaikutuksia.