Digikameroiden yleistyttyä myös elokuvan puolella kotimainen indie on nostanut profiiliaan ainakin teatterilevitysten mittarilla.

Rane Aunimo

Demokraatti

Vielä Visa Mäkisen tai Ponterosan (2001) aikoihin riippumattomat halpikset olivat suttuisia töherryksiä ja pöljiä komedioita, joita ei kenenkään ollut tarkoitus ottaa vakavissaan. Nykypäivän marginaalista tähdätään välillä korkeammalle, mutta nimekkeiden lukumäärä ei edelleenkään korvaa laatua.

Elokuvat rahoitetaan pitkälti omasta pussista normaalin säätiörahoituksen ja televisiokanavatuen sijaan, joten kompromisseja joudutaan tekemään etenkin tuotantopuolella. Toisaalta riippumattomuus antaa tilaa ideoille, jotka perinteisessä bisneskoneistossa jäisivät toteuttamatta.

SAMPPA Batalin voinee hiljalleen julistaa suomalaisen omakustanne-elokuvan kärkitekijäksi täysin riippumatta siitä, että ankarasti kilpailuilla markkinoilla pelkin roposin mainostavat pikkufilmit jäävät kuriositeeteiksi. Hänen kolmas ohjauksensa Aikamies (2022) todistaa, että elokuva voi toimia omalla kengännauhabudjetin sallimalla logiikallaan myös realistisissa kehyksissä, eivätkä arkijärkeä koettelevat sattumukset aina uhkaa tarinan uskottavuutta.

Batalin omaan käsikirjoitukseen perustuvan tarinan päähenkilö on yökerhon ovimies (Matti Pajulahti), jonka ihmissuhteet näyttävät rajoittuneen öykkäröiviin työkavereihin ja käskyttävään äitiin (Jaana Saarinen), jonka edessä mykkä aikuinen poika alistuu aina uusiin nöyryytyksiin. Satunnainen kohtaaminen nuoren naisen (Annika Hartikka) kanssa avaa hetkeksi oven valoisampaan tulevaisuuteen vain vaihtuakseen selittämättömään tunteettomuuteen, kun eilisen kumppani ei enää tunnistakaan seuralaistaan.

Yksin jäänyt ovimies jumittuu omituiseen luuppiin, jossa hän kohtaa saman naisen kerta toisensa jälkeen identtisissä olosuhteissa, mutta mikään mitä miekkonen yrittää tehdä tai sanoa tilanteen lukot aukaistakseen ei ota onnistuakseen.

VOI olla, että Samppa Batal on ottanut juoneen vaikutteita Harold Ramisin ysärihitistä Päiväni murmelina (1993), jossa kyyninen säämies elää yhtä päivää uudelleen ja uudelleen. Aikamies ei ole kuitenkaan komedia tai näytä tieteiselokuvalta vaan kerros kerrokselta yhä ahdistavammaksi kuoriutuvalta sairaskertomukselta tulehtuneesta äitisuhteesta.

Loukattu lapsuus ja kesken jäänyt kasvu aikuiseksi horjuttavat herkkää mieltä niin, että hän näyttää ulkopuolisen silmin olevan vaarassa luiskahtaa peruuttamattomaan takalukkoon. Batal ottaa tietoisen riskin väläyttäessään toisenlaisen todellisuuden mahdollisuutta todennäköisyyksiä vastaan, mutta selviää tempusta sangen onnistuneesti. Katsojan pääteltäväksi jää, kumpaa selitystä realismin rajoja rikkovasta ja rakkautta etsivästä tarinasta haluaa uskoa.

Vaikkei Aikamies ehkä ole kokopitkänä elokuvana virheetön mestariteos, vaan pikemminkin hiukan venytetty lyhäri tai novellielokuva, katson mieluummin villiä mielikuvitusta kuin laskelmoitua sovinnaisuutta. Audiovisuaalisena kokonaisuutena se on sitä paitsi paljon antoisampi kuin voisi suoraan tuotantobudjetista päätellä.

Luulisi, että ohjaaja pääsisi vielä tulevaisuudessa suurempiinkin projekteihin käsiksi niin halutessaan.