Kullervon toimintaa ohjaava teesi ”somap’ on sotahan kuolla” on iskostettu vanhoja koulujen laulukirjoja myöten monien suomalaisten poikapolvien tajuntaan.

Rolf Bamberg

Demokraatti

Jorma Tommilan ja Antti J. Jokisen käsikirjoittamaa ja jälkimmäisen ohjaamaa, hiukka venytetyn oloista ja siksi välillä myös pitkästyttävää Kullervo-tarinaa olisi voinut alusta jämäköittää voice over -kertojalla, joka olisi lukenut Kalevalaa: ”Kasvoi kuuta kaksi, kolme./

Jopa kuuna kolmantena/ poika polven korkeuisna/ alkoi itse arvaella:/ ’Kunpa saisin suuremmaksi,/ vahvistuisin varreltani,/ kostaisin isoni kohlut,/ maksaisin emoni mahlat!'”.

Näin olisi parissakymmenessä sekunnissa kuitattu elokuvan hidasteleva prologi, jolla pyritään perustelemaan se, miksi ja miten Kullervosta tuli se mikä tuli: kahden veljeksen valtataistelun seurauksena perheensä menettänyt kostaja.

KUVALLISEN DRAMATURGIAN kannalta Kullervon isän Kalervon pirtin hävitys ja tämän veljen Untamon suorittama orpopojan pakkoadoptointi tuo kerrontaan tietysti toiminnallisuutta, jota Jokisen ohjaus kaikkiaankin avokätisesti tarjoaa.

Kullervon psyyken sisään olisi silti voinut etsiytyä jotain rinnakasta reittiä kuin vain väkivaltaisen motiivin kautta.

Kalevalan Kullervo-jakson (kaikkiaan 50-runoisessa eepoksessa se on tiivis rykäys, kattaa vain runot 31-36) originaalitekstin alussahan Untamo yrittää päästä nimihenkilöstä sinnikkäästi eroon muun muassa polttamalla, hukuttamalla ja hirttämällä.

Mutta kun ”poika ei puutu surman suuhun/ eikä kuole kuitenkana”, Untamo alistaa hänet käytännössä orjakseen, ja siinäkös pojan sisu alkaa kasvaa ja sappi kiehua. Siihen elokuva paneutuu huolella. Kullervolle jää vain yksi päämäärä elämässään: kostaa perheensä tuho tappamalla Untamo. Silkkaa Die Hard -meininkiä yhtä kaikki.

Pohjimmiltaan simppelinä kostotarinana alkavasta elokuvasta tulee matkan varrella aika venytetty ja toisteinen. Se jää pyörittämään rotaatiota: sankari Kullervo hyökkää tai häntä vastaan hyökätään, sankari piestään toistuvasti puolikuolleeksi, hän pakenee toinen toistaan pahemmista pinteistä – ja lähtee taas entistä sisuuntuneempana uudelle etapille kohti lopullista kostoa.

Kalevala on sankariäijien eepos.

JOKINEN-TOMMOLA -duon käsikirjoitusta voi lukea ikään kuin hybridinä kansalliseepoksemme Kullervo-tarinasta, Aleksis Kiven sen pohjalle kirjoittamasta Kullervo-näytelmästä ja eeppisten sankarielokuvien tarinajuurista (Inárritun The Revenant muun muassa nousee vahvana mieleen).

Klassista kostokertomusta ohjaaja kehystää pääkuvaaja Rauno Ronkaisen loihtimalla, Matila & Röhr -kaksikon luontodokkareista muistuttavalla komealla kuvastolla, ja siinä ollaankin kalevalaisittain asian ytimessä: eeposhan on luontokirja mitä suurimmassa määrin, vaikka ehkä tätä elokuvaa sadunomaisemmalla ja myyttisemmällä tasolla.

Lauri Porran jyhkeä musiikki vielä lisää isolla budjetilla aikaansaadun kokonaisuuden mahtipontisuutta, mutta sekin kyllä sopii ajatellen Kalevalan sisältöä, henkeä ja kohotettua asemaa kulttuurikaanonissamme. Samaa asiaa ajaa myös soundtrackilla soiva Amorphiksen kalevala-metal.

Kun elokuvan koko otsikko on nimenomaan Kalevala: Kullervon tarina, siihen on voitu lainata eepoksen isosta tarinasta liuta henkilöitä, joita Kullervo-runoelmassa ei varsinaisesti esiinny. Mukana häärii nyt Sampsaa, Tieraa, Marjattaa, Ainoa ja toki myös itse tietäjä iämikuinen eli vaka vanha Wäinö.

Aleksis Kiven Kullervoon Jokisen elokuvaa yhdistää sen universaali draama-aines. Kivihän oli Shakespearensa lukenut, ja tämä kai puolestaan antiikin tragediat, joten kostotarinassa on ikiaikaista vibaa. Niinpä Jokisen Kullervosta voi löytää Hamlet-sävytyksiä, ja noitavoimien eli tässä tapauksessa ennustajamuorin (Tiina Weckström) kautta nousee mieleen myös Macbethin kohtalonomainen murhakierre.

Useimmat henkilöhahmot jäävät suuria kuvia suosittaessa melko ulkokohtaisiksi. Vain pääpukarit Kullervo (Elias Salonen) ja Untamo (Eero Aho) saavat kunnolla lihaa luittensa ympärille, mutta heidänkin keskinäiset kohtauksensa ovat paljolti ähistelyä ja hampaiden kiristelyä, mikä toki kostoelokuvassa asiaan kuuluu.

Se, että Salosen luontaista nuoruutta säteilevää olemusta on Kullervon rooliin haluttu äijyyttää, on mielestäni turhaa ja ehkäpä alkuperäishahmoa ajatellen väärinkin, sillä Kullervo on runoelmassa nimenomaisesti poika, Kiven näytelmässä ehkä vähän raavaampi miehenalku. Poikuus tosin elokuvan tarinassa lähtee, kiitos Ronja Orastan esittämän Ainon.

Ilkka Koivulan veistokselliset kasvot sopisivat sellaisenaankin gandalfmaisen shamaani-Wäinön rooliin, mutta jostain syystä niitä on nyt sotamaalattu yli kuin intiaanipäälliköitä vanhoissa länkkäreissä konsanaan . Olli Rahkosen esittämästä Ilmarisesta on tehty vähän kajahtaneen oloinen tyhjännauraja, mutta hän on hahmoista harvoja, jolla on keskeinen sija myös alkuteoksen Kullervo-jaksossa.

Kalevala on sankariäijien eepos, joten Kullervo-elokuvassa naisroolit tuntuvat siihen vähän väkinäisesti kirjoitetuilta. Mainittu Aino sekä Oona Airolan esittämä Marjatta saavat merkityksellisimmin tilaa.

ELOKUVAN KULUISSA on miltei koko ajan syksy muutamia talvikohtauksia ja pieniä kesä/kevät-välähdyksiä lukuunottamatta.

Tällä joko alleviivataan väkisin tulossa olevaa traagista loppua tai sitten passeleimmat ja tuloksekkaimmat kuvauspäivät ovat osuneet enimmäkseen syksyyn. Mutta mikäs siinä, Suomen luonto on antoisimmillaan, väreiltään kauneimmillaan ja miksei myös kalevalaisimmillaan juuri syksyllä.

Ne näkymät tuovat tälle etupäässä Pohjois-Karjalassa kuvatulle, komeiden järvi-, suo- ja metsäkuvien värittämälle (ja myös sisällöllisesti teemoitetulle) tarinalle sitä, mikä erottaa sen tavanomaisempien seikkailueeposten massasta.

Kalevala-puristien, jos sellaisia nykysukupolvissa vielä on, ei varmaan kannata mennä katsomaan Jokisen elokuvaa kansalliskirjan kuvituksena vaan ihan vain luonnosta inspiroituneena seikkailuna, jossa sankaria ohjaa viha. Sille sankarille ja hänen arkkiviholliselleen käy muuten filmatussa tarinassa aikalailla toisin kuin eepoksen runoelmassa, mutta tämän lajityypin elokuvilla onkin ihan omat vaateensa.