Taustana on Max Porterin samalla nimellä suomennettu esikoisromaani (2015), jonka alkuperäinen nimi Grief Is The Thing with Feathers muuntelee Emily Dickinsonin kuulua säettä ”Hope is the thing with feathers”.

Alun asetelma on monista vastaavista yhteyksistä tuttu. Lontoolaisperheen isä jää yksin kahden pienen pojan kanssa, kun perheen äiti kuolee odottamatta. Arjen luonne muuttuu sotkuiseksi selviytymiseksi. Läheiset ja ammattilaiset yrittävät auttaa alussa.

Nähdyistä piirteistään huolimatta elokuvan alkupuoli on varsin lupaava. Kotitalon surumielistä tunnelmaa kuvataan hienovaraisen tummasävyisesti.

Sarjakuvataiteilijan luova työ jumittaa.

AMMATTI EI LIENE sattumaa.

Allapäiseen, henkiseen välitilaan jääneeseen huusholliin asettuu pian kutsumaton vieras, musta varis, jolla on kokoa ja korkeutta oikein olan takaa, noin meikäläisin mitoin aivan kuin Leo Lastumäellä. Normaalisti moinen olento kai kuuluisi työhuoneen piirustusarkille.

Eläinsymboliikka on kiehtovaa, mutta elokuvissa sekin toimii yleensä parhaiten, kun eläinten annetaan vain olla eläimiä. Nyt varis on todellakin ihmisen kaltainen olento, joka ottaa tilan haltuunsa ja paasaa minkä kerkiää, näyttelijä David Thewlisin riiviömäisellä äänellä. Vähemmästäkin kerronnan luonne järkkyy.

Alun luontaisen kehittelyn jälkeen musta hovinarri varastaa koko elokuvan. Varis on ilkikurinen ja anarkistinen hahmo, joka pilkkaa koko suremiseen kytkeytyvää tapakulttuuria ja läksyttää perheen isää tunteisiinsa hukuttautumisesta. Varis tamppaa menetyksen tunnetta lopulta niin raskaasti ja mekastaen, että surijat unohtuvat kokonaan sen alle.

Kykeneepä varis myös perheen suojelijana äärimmäiseen väkivaltaan, jonka aikana isä joutuu sulkemaan poikiensa silmät.

RONSKI sarjakuvamainen ekspressionismi ei yleensä sovellu elokuvan kielelle yksi yhteen, mutta musiikkivideoiden parista ponnistava ohjaaja Dylan Southern on jälleen yksi tekijä, joka uskoo siihen.

Tulos kallistuu paikoin tuiki lapselliseksi kauhurevittelyksi, joka on unohdettu hienosäätää inhimillisiin puitteisiinsa.

Suruhan voi kyllä olla hämmentävän lähellä kauhua kuten vaikka Nicolas Roegin mestarillinen Kauhunkierre (1973) osoittaa, mutta tällä kertaa tyylitaju haukkoo tyhjää.

Lopussa soi Fairport Conventionin hieno Who Knows Where the Time Goes?, mutta ei auta: Surulla on sulkapeite jättää karkean, puolivalmiin vaikutelman.

Menetyksen kohdanneen perheen kuvauksena se väsähtää höyhenenkevyeksi käyttöelokuvaksi, kun taas taiteellisen luomisprosessin allegoria takeltuu tahdittomaksi töherrykseksi tyhjälle arkille.