Yorkshiren nummilla ja harjujen huminoissa viiletetään välillä kuin teatterilavasteissa.

Rolf Bamberg

Demokraatti

Vuonna 1847 ilmestynyt Emily Brontën romaani Humiseva harju on minun rankingissani ollut aina tuon aikakauden brittiläisen kertomakirjallisuuden kirkkainta kärkeä, kunniapaikalla siellä Jane Austenin ja Charles Dickensin pääteosten rinnalla.

Väkevä ja rohkea romaani (Brontën piti tietysti julkaista se Ellis Bellin miessalanimellä, koska 1800-luvun puolivälin kustannusmaailman moraalissa naisen ei ollut sopivaa moista romaania kirjoittaa – jos nyt kirjoittaa ylipäätäänkään) ei vielä omana aikanaan ollut menestys vaan ennemminkin paheksuttu, mutta sen kirjallinen arvo alettiin 1900-luvulla ymmärtää paremmin.

Vain kolmekymppisenä kuolleen Brontën ainoaksi jääneestä romaanista on tehty lukematon määrä elokuva-, tv- ja näyttämösovituksia, joista klassikoimmaksi voinee nostaa William Wylerin valkokangasversion, jonka pääparina Heathcliffina ja Cathyna säkenöivät Laurence Olivier ja Merle Oberon.

Meikäläisistä näyttämösovituksista on syytä nostaa jalustalle se tuorein, kuuden vuoden takainen Lauri Maijalan komea ohjaus Helsingin kaupunginteatterissa.

NIIN AJATON Brontën intohimodraama on, että 180 vuotta alkuteoksen ilmestymisen jälkeen löytyy yhä uusia tekijöitä tarttumaan teokseen.

Nyt vuorossa on brittiläinen ohjaaja-käsikirjoittaja-näyttelijä Emerald Fennell, joka tunnetaan parhaiten Lupaava nuori nainen -elokuvastaan, josta hän sai parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscarin 2020.

Tällä kertaa Fennellin käsikirjoitus nojaa vahvasti Brontën perustarinaan, vain alkuperäinen kehysrakenne, jossa Earnshawn perheen palvelijatar Nelly kertoo tarinaa ikään kuin takaumana, on jätetty pois.

Nelly itse (Hong Chau) toki on elokuvassa läsnä vahvana, jopa ratkaisevana toimijana, mutta muuten Fennellin ”kill your darlings” -leikkuri on niistänyt tarinasta pari romaanissa aika olennaista henkilöhahmoa. Heitä ei moni varmaan huomaa kaivata.

Herra Earnshaw (jota esittää hyvin dickensiläisellä virityksellä monista komediallisemmista brittisarjoista tuttu Martin Clunes) raijaa eräänä päivänä maatilalleen orpopoika Heathcliffin hanttihommiin ja ikään kuin lemmikiksi tyttärelleen Catharinelle. Cathy ottaa sydämenasiakseen koulia villipojasta kunnon kansalainen, mutta tehtävä tuntuu mahdottomalta, niin arvaamaton ja omalakinen Heathcliff on.

Tarina leikkautuu aikanaan lapsuusvuosista varhaisaikuisuuteen, jolloin Cathyn (Margot Robbie) ja Heathcliffin (Jacob Elordi) elämää saman katon alla alkavat määrittää uudet jännitteet.

Eräänlainen sisarussuhde muuttuu eroottisesti latautuneeksi nuoren naisen ja miehen väliseksi säpinäksi, mikä on näissä oloissa monessa mielessä epäsuotava. Päällimmäisenä siksi, että Cathy pitäisi saatella kunnolliseen eli taloudellisesti suotuisaan avioliittoon, eikä tallirenki Heatcliffista tietenkään sellaiseen ole.

Kun naapuriin muuttaa varakas herra Edgar Linton (Shazad Latif), alkavat asiat rullautua isä-Earnshawn toivomaan suuntaan. Cathylle vaikeaa ratkaisua helpottaa se, että Heathcliff ottaa ja katoaa. Mutta tämä myös palaa Wuthering Heightsiin vuosien jälkeen, ulkoisesti skarppaantuneena mutta mentaalisesti yhä villimiehenä, jonka animaalisuuden saa kovasti kokea Edgarin sisko Isabella Linton (elokuvan kenties säväyttävimmän roolityön tekevä Alison Oliver).

Cathy on siinä välissä avioitunut Edgar Lintonin kanssa, ja odottaa tälle lasta. Vaan siitäkös draama vain syvenee.

FENNELLIN ELOKUVA kertoo Bronten luoman tarinan varsin huolella ja hyvällä jäsentelyllä.

Cathyn ja Heathcliffin, kahden pidäkkeettömän wild at heart -ihmisen välillä roihuaa niin kuin suurissa intohimodraamoissa kuuluu. Vietit vievät, estot karisevat, kiellot kumoutuvat. Ja kolmannet saavat vähintäänkin korvapuusteja

Perusasiat olisivat tässä mielessä siis kohdallaan eli Wuthering Heightsissa kaikki hyvin kun kaikki on rakkausasioissa sekaisin. Mutta ilmeisesti Fennell on tullut siihen johtopäätökseen, että 2020-luvulla 1800-lukuinen epäsäätyinen intohimotarina ei enää riitä elokuvan tarpeiksi.

Niinpä hän on ruvennut tyylittelemään, tai suoremmin sanoen tekotaiteilemaan. Elokuva on tulvillaan alleviivattuja valöörejä, lavastemaisia rakennelmia niin interiööreissä kuin luonnonmaisemissa ja muuta yliampuvaa graafista dramaturgiaa.

Moiset ratkaisut voisivat toimia jossain kokonaan erinäköisessä elokuvassa, mutta Humisevan harjun koristeellisena kuvituslisänä ne tuntuvat monesti ennemmin tahattoman (?) koomisilta kuin vaikuttavilta katseenvangitsijoilta.

Ne myös pudottavat rooleihinsä vähän vääränikäisten, mutta niistä ihan kohtuudella selviävien Margot Robbien ja Jacob Elordin kiihkeiden kohtausten synnyttämää intensiteettiä. Kertomus ja kuva erkaantuvat, lavasteet syövät draamalta ilmaa.

Vähän samaa tekee myös elokuvan sekavahko soundtrack, jossa lomittuvat Anthony Willisin score-musiikki ja brittiartisti Charli XCX:n varsin hengettömät biisit.

Wyler-klassikon ystävien ei tarvitse siis huolestua. Hänen Humiseva harju -ohjauksensa vuodelta 1939 pitää edelleen vaivatta paikkansa Brontën teoksen parhaana filmatisointina.