Nimestä voisi päätellä, että esityksessä otetaan kantaa suomalaisen teatterin historiaan, jossa Kalle Holmbergin Ylioppilasteatterille 1966 ohjaamalla Lapualaisoopperalla on uraauurtavan teoksen maine. Ja juuri tuo esitys Mustikkamaalla kummitteleekin, samoin teatteriohjaamisen perinne, vaikka varsinaisen kummitus onkin lihallisempi.

Arvo Salon kirjoittama Lapualaisooppera valmistui Ylioppilasteatterin 40-vuotisjuhlaan. Esitys oli tapaus, josta puhutaan vieläkin.Teatterin nuori sukupolvi nousi lavalle laulamaan ja kertomaan Lapuan liikkeen väkivaltaisuuksista 1930-luvulla. Kommunistit edustivat esityksessä rauhan asiaa ja passiivista vastarintaa.

Lapualaisooppera herätti valtavaa innostusta ja vihastusta sekä poiki kiivaan kulttuurikeskustelun. Hengeltään ja tyyliltään sen katsottiin muistuttavan Bertolt Brechtin näytelmiä.

Niin tekee myös Lapualaisoopperan kummitus vuonna 2026. Energisen esityksen viesti tuntuu vain välillä hukkuvan jonnekin juonenkierteiden sekaan.

Esitys ei myöskään käsittele puoluepolitiikkaa tai poliittista järjestelmää, valtaa kylläkin. Musiikkiteatteriesitys näyttää, millaisina mediasta tutut ongelmat tämän sukupolven arjessa näyttäytyvät. Tyylilaji kaihtaa paatosta ja kallistuu farssiin.

Alina Kultavirran ohjaaja-Miina yrittää harjoituttaa valmiiksi Lapualaisooperan esitystä. “Elämme tässä kuin viimeistä kesää”, kertoo ohjaaja aluksi katsojille.

Ja sen voi arvata viittaavan sekä YT:n että ammattiteatterikentän nykytilanteisiin ja nuorten tuntoihin yleisemminkin. Samankaltainen monimerkityksisyys jatkuu repliikeissä läpi esityksen.

OHJAAJAN innokkaan harrastajanäyttelijäkaartin muodostavat moninaiset nykyhahmot, kuten totaalikieltäytyjä, suuremmille areenoille hamuava tähtönen tai pari showtanssijaa.

Esityksen lavastajana toimii luottotietonsa ja asuntonsa menettänyt nuori mies, jonka hoitosuhdekin on katkennut. Erinäisten vaiheiden jälkeen kuvaan astuu myös luutnantti kolmen varusmiehen kanssa.

He edustavat militarisaatiota, jonka vaikutus teatterilaisiin ja teatterin tekemiseen kasvaa esityksen kuluessa. Lopulta lavalla nähdään myös jättiläismuurahaisia.

Vastakkainasettelu väkivallan – tai oikeastaan kurin ja tottelemisen – kannattajien ja vastustajien välillä sulaa farssille tutuilla tavoilla yksilöiden inhimillisten toimien ja tunteiden vuoksi.

Se sulaa myös siihen, että konfliktin kärjistyminen rakentuu vähän väkinäisesti. Epäselväksi ei kuitenkaan jää, että nuoret aikuiset eivät näe rooliaan tai tulevaisuuttaan tässä yhteiskunnassa kovin selkeänä, vaan visio on lohduton, kuten ohjaajat käsiohjelmassa kertovat.

Osansa saavat lisääntyneet puolustusmenot, hävittäjähankinnat, kulttuurin ja sosiaalitoimen leikkaukset, osattomuus.

HETKITTÄIN Miinan harjoitukset saadaan kuitenkin käyntiin, ja kuulemme muutaman laulun ja avainrepliikin verran käsikirjoituksen mukaista esitystä. Ne muistuttavat meitä myös alkuperäisestä Lapualaisoopperasta.

Sitten pakka taas hajoaa, eikä esitys pysy Miinan hallussa. Se on tietenkin yksi Lapualaisoopperan kummituksen viesteistä: tätä menoa ei kukaan hallitse. Samalla hallitsemattomuus ilmenee itse esityksen rakenteessa. Rytmi karkaa käsistä.

Anna Kankilan ja Ronja Louhivuoren nyt Mustikkamaan näyttämölle ohjaama esitys on teatteria teatterista. Se on täynnä leikkisää itseironiaa, ajankohtaista asiaa ja viittauksia populaarikulttuuriin.

Havaintoja on poimittu mukaan hiukan liikaakin, sillä monenlaisiin sivuteemoihin ei oikein ehditä paneutua; ne jäävät vitsin asteelle. Pistoina suomalaisen teatterin historiaan voi pitää ohjaaja-hahmon vahvaa hierarkista otetta sekä tutulta kuulostavien metodien käyttöä näyttelijöitä opastettaessa.

Toisaalta juuri tässä mielessä Lapualaisoopperan kummitus toimii peilinä tälle ajalle. Selkeää yhteiskunnallista synteesiä on vaikea tehdä. On isoja ongelmia, joiden ratkaisuyritykset tuntuvat aina mitätöivän toisen merkittävän ongelman ratkaisun. Tai sitten vain ei ole poliittista tahtoa.

Sitä taas YT:n hahmoilla kuitenkin tuntuu riittävän – kuten esikuvillaankin. Tai tässä tapauksessa kyse on paljosta ei-tahtomisesta: ”Mitä emme tahdo, sitä emme tee.”