Tosipohjainen tarina 1920- ja 30-luvuilla vaikuttaneesta kirjallisen salongin pitäjästä ja lapuanliikkeen varainhankkija Minna Craucherista ansaitsee todellakin päästä parrasvaloihin.

Koditon pikkurikollinen Maria Lindell suoritti varsinaisen luokkaloikan muuttuessaan “rikkaaksi ja sivistyneeksi aatelisnaiseksi”, Minna Craucheriksi, jolla oli vaikutusvaltaa niin Olavi Paavolaisen Tulenkantajissa kuin Vihtori Kosolan lapuanliikkeessäkin.

Erityisen ihmeteltävän tästä loikasta tekee se, että Lindellin uudessa identiteetissä ei ollut minkäänlaista totuuspohjaa eikä hänen taustassaan juuri eväitä yläluokkaisen maailmannaisen esittämiseen.

Lisänsä Lindell/Craucherin elämänvaiheisiin tuo 1920- ja 30-lukujen poliittinen epävarmuus ja nuoren suomalaisen demokratian heiveröisyys.

ESPOON teatterin uutuusmusikaali Minna Craucher tarjoaa panoksensa syksyn musikaalikattaukseen, joka pääkaupunkiseudulla sisältää lisäksi HKT:n Moulin Rougen ja Lillanin Dancer in the Darkin.

Viimeksimainitun ja Minna Craucherin musiikin on säveltänyt Eeva Kontu, Moulin Rougessa Kontu toimii vastaavana kapellimestarina. Kiirettä on varmasti pitänyt.

On helppo ymmärtää, mihin kaikkeen tiedostavan nykyihmisen mielessä Minna Craucherin tarina resonoi.

KÄSIKIRJOITTAJA Aino Pennanen ja ohjaaja Riikka Oksanen ovat innostuneet Craucherin toisena esiintymisen teemasta – tai vielä aktiivisemmin: sen päättämisestä, kuka haluaa olla, kuten esityksessäkin toistellaan.

Näinä identiteettipolitiikan aikoina asetelmasta assosioituu helposti nykykatsojaa puhuttelevia kysymyksiä.

Myös Craucherin henkilön ameebamaisuus ja ilmeinen opportunismi viittaavat tutusti totuuden jälkeisen aikamme mediailmiöihin ja poliitikkoihin.

Luokka-aseman ja oletetun rikkauden mukanaan tuomaan vaikutusvaltaan sekoittuu vielä rahan ja poliittisen vaikuttamisen tuoma valta tai valtapyrkimykset.

Ja yhteys äärioikeistolaiseen ja parlamentaarista demokratiaa vastustaneeseen lapuanliikkeeseen tarjoaa ilmeisen paralleelin nykymenoon.

Eli kosketuspintaa riittää, vaikka syvempi kaivaminen toisikin esiin myös selviä eroja silloisen ja nykymenon välillä.

Pennanen ja Oksanen ovat tehneet menestyksekästä työtä tahoillaan ja yhdessä, mutta Minna Craucherissa kaikki ei osu maaliin. Lindell/Craucherin tarina ei yksinkertaisesti tunnu mahtuvan musikaaliin, näkökulmia, kerrottavaa ja pois jätettyä on liikaa.

Roosa Söderholm. KUVA DARINA RODIONOVA

KARNEVALISTINEN toteutus istuu sinänsä erinomaisesti uskomattomaan tarinaan ja parhaimmillaan se tuottaa nautittavaa kabaree-tyyppistä musikaalia.

Kuvaelmanomaiset kohtaukset ja tyypitellyt hahmot palvelevat satiiris-koomista otetta ja Minnan roolissa vaihtuvat näyttelijät alleviivaavat identiteettipeliä.

Mutta ensimmäisen näytöksen pitkän pitkät viinanhöyryiset bakkanaalit lauluosuuksineen Tulenkantajien tiloissa sekä dialogit älykkö-dandynä tunnetun Olavi Paavolaisen (Miiko Toiviainen) kanssa eivät avaa Minnan ja Paavolaisen suhdetta tai sen laaatua. Lisäksi ne jähmettävät kerronnan.

Toki niissä saadaan kerrotuksi Minnan toimintatapoihin liittyviä tarinoita, joiden todenperäisyydestä ei ole varmuutta. Mutta totuushan Minnan ympärillä on juuri kovin suhteellinen.

Toisessa näytöksessä kerronta tiivistyy, kun keskitytään Minnan toimiin lapuanliikkeessä.

MUSIIKKI on Minna Craucherin elämyksellisin elementti. Se kasvattaa luonnosmaisiin kohtauksiin tunnetta ja suo näyttelijöille väylän ilmaista erilaisia sävyjä. Laulamisen lisäksi näyttelijät soittavat kaikkia instrumentteja itse.

Vahvimmillaan fyysinen yhteys musiikkiin toimii, kun Petrus Kähkönen paukuttaa massiivisen rumpusoolon Vihtori Kosolana manipuloimassa joukkojaan kuuluisalle talonpoikaismarssille (1930) kohti Helsinkiä. Kohtaus kertoo poliittisen tunteenpalon ja propagandan voimasta pelottavan paljon.

Kuusihenkinen näyttelijäkunta muuntuu moneen rooliin ja pitää esityksen energiaa yllä. Musiikkia tulkitaan taidolla. Laura Hänninen ja Petrus Kähkönen tuovat taitavasti tyyliteltyihin hahmoihinsa myös inhimillisen aspektin.

MUTTA mitä Maria Lindell/Minna Craucher halusi muuta kuin parempaa elämää? Mikä häntä motivoi ilmeisen tarmokkaisiin vaikuttamispyrkimyksiin ja vaarallisiin operaatioihin, joissa saavutetun elämän menettämisen vaara oli suuri?

Esitys jättää monta kysymystä ilmaan.