Kulttuurityöstä on jankattu ehkä liikaakin, mutta nyt jos koskaan tämän kuluneen fraasin käyttö on perusteltua. Saatanatango on vuoden käännöstapaus ja Teos ansaitsee sen julkaisemisesta kiitoksen.

Esa Mäkijärvi

Béla Tarrin ohjaus Sátántangó (1994) on suosikkielokuviani. Seitsemän ja puolen tunnin mittaisessa mustavalkoisessa mammuttifilmissä seurataan lähes autioitunutta unkarilaista kolhoositilaa ja kritisoidaan sen arjen kautta kommunistisen järjestelmän mahdottomuutta Elokuva perustuu László Krasznahorkain (s. 1954) esikoisromaaniin Saatanatango (1985), joka on viimein saatavilla Minnamari Pitkäsen lähes moitteettomana suomennoksena. Pitkäsen savotta on ollut suuri, sillä Saatanatango on vaikea kirja, joka ei avaudu useammallakaan lukukerralla.

Saatanatangoa on luonnehdittu umpikujaksi ja itseensä kietoutuvaksi kirjalliseksi käärmeeksi. Sitä voi lukea yhtä perustellusti poliittisena, uskonnollisena tai metafyysisenä tarinana elämään väistämättä kuuluvista kärsimyksistä.

Krasznahorkai ei viihdytä tai saa aikaa kulumaan, eikä hänen romaaninsa hahmoilla totisesti ole helppoa. Yksi heistä huomaa esimerkiksi, kuinka hänen kuvajaisestaan ”heijastui jokin valtava ja vieras tyhjyys, joka hivuttautui lähemmäs, kohti häpeän, ylpeyden ja pelon lomittaisia kerroksia.” (s. 20)

Saatanatangoa merkitsee tosin myös musta huumori, mikä pehmentää sen kovaa sävyä. Teoksessa neuvostojärjestelmän edustajissa on suorastaan epätodellista hohtoa: ”Miehen selkä on suora kuin totuuden tie, hänen rintansa kohoilee tasaisesti, putipuhdas univormu ja häikäisevän valkoinen kaulus sointuvat loistavasti hienostuneen vaalean ihon sävyyn; karannut hiussuortuva laskeutuu taivaansinisille silmille ja antaa vastustamatonta viehätysvoimaa hänen muuten lapsellista viattomuutta huokuvalle olemukselleen.” (s. 38)

Huomenna hän tulee

Saatanatangoon saattaa olla työlästä päästä sisään, mutta vaiva kannattaa. Ilmeisiksi vaikutteiksi voidaan nostaa Franz Kafka ja Samuel Beckett, taideproosan mestarit. Ihmisoikeudet ovat László Krasznahorkain romaanissa jotakin naurettavaa ja typerää, joten byrokraatit ja juonittelijat pompottelevat heikkoja miten tahtovat. Systeemin petos johtaa korruptioon ja alhaisten vaistojen voittoon hyveiden kustannuksella. Maailma vaikuttaa rappeutuneen ilmeisen peruuttamattomasti.

Neuvostoliittoa ei tosin mainita kirjassa nimeltä, eikä tapahtuma-aikaakaan kerrota tarkkaan. Saatanatangossa eletään pysähtyneisyyden tilassa. Kuten eräässä sen arvostelussa todettiin, se voisi yhtä hyvin sijoittua 1920- tai 1980-luvulle, vaikka siinä vilahteleekin television kaltaisia keksintöjä.

Teos voidaan määritellä piinaavaksi kuvaukseksi hitaasta kuolemasta, joka asettuu toivonsa menettäneisiin ihmisiin. Tuomitun kolhoosin viimeiset asukkaat odottavat mysteeristä Irimiásia. Hänen huhutaan nousseen kuolleista ja palaavan pelastamaan tilalle jääneet lopulliselta tuholta.

Toimintaa ei ole paljon ja suuri osa tekstistä seuraa henkilöiden sekavia ajatuksia. Aikaa tapetaan tupakkaa polttamalla ja pálinkaa juomalla. Kafkan ja Beckettin lisäksi Krasznahorkai lainaa etenkin Nikolai Gogolilta ja Mihail Bulgakovilta.

Saatanatango seisoo kuitenkin vahvoista vaikutteista huolimatta omilla jaloillaan. Koska kyseessä on esikoisromaani, satunnaiselta hapuilulta ei silti vältytä. Krasznahorkain myöhemmissä kirjoissa, kuten Az ellenállás melankóliájássa (1989, englanniksi The Melancholy of Resistance), tekijän suosikkiteemat, kuten eksistentialistinen yksinäisyys, tulevat selkeämmin esiin.

Totaalinen tyhjyys

Kuka tai mikä Irimiás on, se ei Saatanatangosta selviä. Mihinkään konkreettiseen ei häneen liittyvistä kiihkeistä toiveista huolimatta päästä. Niinpä eräs paholaismaiseen Irimiásiin uskonsa menettäneistä opetuslapsista kuvittelee ”itsensä kuluneessa päällystakissaan, nälkäisenä ja lopullisesti katkeroituneena kävelemässä keppiinsä tukeutuen pitkin kivettyä maantietä, takanaan hitaasti hämärän peittoon jäävä tila, edessään epävarmana hämärtyvä horisontti…” (s. 271)

Tuskassa on mukava piehtaroida ja oman epäonnistumisen voi aina panna korkeampien voimien, olivat nämä sitten byrokraatteja tai jumalia, piikkiin. Unkari oli osa Neuvostoliittoa vuodet 1949–1989. Poliittinen toiminta ei ollut tuolloin sallittua. Kommunismin tehdessä kuolemaa ilmestynyt Saatanatango ei ole alleviivatun poliittinen, mutta ajan henki ei voi olla välittymättä sen sivuilta.

Unkari on sukulaiskansamme, vaikka siellä onkin viime aikoina jälleen menty autoritaariseen suuntaan oikeistolaisen pääministeri Viktor Orbánin johdolla. Sananvapaus on jälleen lähes nollassa, mikä on traagista esimerkiksi siksi, että se on johtanut Béla Tarrin ja László
Krasznahorkain kaltaisten kykyjen sivuuttamiseen.

Onneksi hetkellinen politiikka jää aina lopulta toiseksi ikuiselle taiteelle. On erinomaista, että raskaaseen klassikkosarjaan kuuluva Saatanatango saa nyt uuden elämän suomeksi.